Pastellinsävyinen räjähdyst virtuaalimaailmassa.
Rachel Rossin, Alembic Cache Passes (Time-snark), 2016. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Virtuaalisia elämyksiä

Pienehkössä toimistotilassa oli lattian poikki asetettu viistoittain lauta. Sen toiseen päähän minun piti asettua seisomaan. Sain virtuaalilasit päähäni. Yhtäkkiä olinkin rakenteilla olevan pilvenpiirtäjän harjalla. Kapea lankku johti toiselta tasanteelta toiselle. Alla syvyyksissä kuhisi suurkaupunki.

Tarkoituksena oli, että kävelisin tuota kapeaa, tyhjyyden päällä notkuvaa virtuaalista lankkua pitkin toiseen rakennukseen. Vaikka älyllisesti tiesin, että olin fyysisesti toimistohuoneessa, maassa tukevasti makaavan lankun päässä, oli virtuaalimaailmassa täysin mahdotonta astua tuolle huteralta tuntuvalle alustalle. Siispä päättelin, että voin astua virtuaalilasien kautta näkyvän lankun sivuille tyhjän päälle, koska siinä todellisuudessa on oikea lattia. Simulaatio oli kuitenkin tehty niin taitavasti, että astuessani lankun ohi, syöksyi virtuaaliruumiini tyhjyyteen. Polvet notkahtivat ja sydänalassa vihlaisi ilkeästi, mutta onneksi pudotus todella oli vain simulaatiota.

Virtuaalitodellisuus on 2000-luvulla yksi eniten taidehavaintoa muuttanut tekninen askel.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni virtuaalitodellisuudesta ARS17-näyttelyä valmistellessamme. Kokemus ei tapahtunut taidekontekstissa, vaan Aalto-yliopiston järjestämässä virtuaali-Hubissa. Ensimmäinen virtuaalinen taidekokemukseni oli Jon Rafmanin Sculpture Garden (Hedge Maze) vuodelta 2015. Myös siinä katsoja koki eräänlaisen ruumiista irtoamiskokemuksen leijaillessaan taikametsässä kohti kirkkautta.

Muutamat nuoren polven taiteilijat ovat alkaneet käyttää tätä uutta ulottuvuutta taiteensa välineenä. Virtuaalitodellisuus onkin 2000-luvulla yksi eniten taidehavaintoa muuttanut tekninen askel kuvataiteessa. ARS17-näyttelyä suunnitellessa oli selvää, että mukaan tulisi myös teoksia, jotka käyttävät virtuaalitodellisuutta ilmaisukeinonaan. Tällaisia teoksia yhdistää immersiivisyys, katsoja liikkuu niissä esitettyjen maailmojen sisällä, eikä pelkästään havainnoi niitä ulkopuolisena tarkkailijana.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Rachel Rossinin teos Alembic Cache Passes (Time-snark) vie katsojan savuavan talon sisään keskelle ketjureaktiota, jonka katsoja itse aiheuttaa omalla liikkeellään: huonetila esineineen räjähtää kappaleiksi, kun katsoja liikkuu reaalitilassa eteenpäin ja vastaavasti tila palautuu lähtöhetkeen kun katsoja kulkee taaksepäin.

Teoksen juttu onkin juuri siinä, että katsoja voi itse vaikuttaa kuvan tapahtumiin. Todellisen ja virtuaalisen välistä eroa on vielä sekoitettu tuomalla todelliseen tilaan marmorilattia, jonka kaiverrusten esineet ja kuviot toistuvat virtuaalimaailmassa. Teoksen innoittajana on toiminut Michelangelo Antonionin elokuva Zabriskie Point (1970), jonka loppukohtauksessa nähdään samankaltainen hajoamistilanne. Elokuvan loppuminuuteilla jyrkänteen reunalla autiomaassa sijaitseva modernistinen talo räjähtää toistuvana kuvakoosteena. Kun rakennuksen ulkokuori on räjähtänyt, on vuorossa talon sisusta.

Toisin kuin elokuvassa, Rossinin teoksessa katsoja voi itse vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Taiteilija onkin tavoittanut teoksessaan kyberajan utopian, jossa reaaliaika ja virtuaaliaika sekoittuvat saumattomasti toisiinsa.


Intendentti

Taiteen ja tutkimuksen tuntija ranskalaisella aksentilla.