Ryan Trecartin, Temple Time, 2016. Kuva: Ryan Trecartin / Andrea Rosen Gallery, New York ja Regen Projects, Los Angeles.

Parodiaa, tosi TV:tä, slapstick-huumoria – vai nettiajan painajainen?

ARS17-näyttelyssä esillä olevassa Ryan Trecartinin teoksessa Temple Time nuorisojoukko seikkailee tosi-TV:tä mukaillen luontoretkellä Los Angelesin Vapaamuurareiden tyhjilleen jäänen temppelin sokkeloisissa tiloissa. Ollaan kuin missä tahansa videopelissä tai seikkailusarjassa. Filmikerronta on toden ja epätoden rajoilla, toisteista ja epäjatkuvaa. Kuvapinta on jaettu samanaikaisesti eri tiloissa tapahtuviin kohtauksiin kuin valvontakameran monitorissa. Todellisuudessa kuvattuun filmimateriaaliin yhdistyy digitaalisia animaatioita.

Videon visuaalinen kerronta vyöryttää erilaisia kohtauksia katsojan silmille ilman varsinaista juonta: Trecartinin filmi ei suodata tai filtteröi, vaan pursuaa yli kuin hallitsematon informaatiovyöry. Siksi se niin taitavasti kertookin nykyelämän elektronisesta maniasta, sosiaalisen median luomista paineista ja tiedon ylivuodosta.

Trecartin käyttää tehokkaasti hyväkseen tubettajien kliseitä.

Liioitellusti meikatut esiintyjät merkkivaatteissaan suuntaavat katseensa suoraan kameraan tai keskustelevat keskenään tyhjänpäiväisiltä tuntuvista asioista. Trecartin käyttää tehokkaasti hyväkseen tubettajien kliseitä luodakseen elokuviinsa erityisen liioitellun ja skitsofreenisen tunnelatauksen. Teoksen henkilöiden identiteetit rakentuvat kuin roolipelissä, jossa yksilöllisen ilmaisun vaatimus sekoittuu yhteisölliseen joukkoon kuulumiseen.

Rooli ja identiteetti ovat vaihdettavissa, kun siltä tuntuu. Perhe, politiikka, queer-kulttuuri, globalisaatio, kotibileet, meikkaus ja TV-saaste sekoittuvat hallusinatorisiksi kuvaelmiksi. Poseeraus, esillä olo ja jatkuva puheen tuottaminen peittävät alleen epävarmuuden, pelon ja syrjäytymisen. Tuntuu siltä, että elokuvan henkilöhahmojen perimmäisenä tavoitteena on herättää huomiota pikemmin kuin selviytyä temppelin sokkeloisissa tiloissa tai pelata yhteen muiden kanssa. Missään ei ole päätä eikä häntää.

Videon burleskit hahmot voisivat olla huvittavia, mutta suljetut kerrokselliset tilanteet alkavat ylipitkissä toisteisissa kohtauksissa pikkuhiljaa myös ahdistaa. Katsoja jätetään ambivalenttiin tilaan – onko kyse parodiasta, huumorista, satiirista vai rankasta sosiaalisen median luoman maailmankuvan kritiikistä?

Filmin dystopinen maailma jatkaa loputtomalta tuntuvaa menoaan vetäen vääjäämättömällä tavalla myös katsojan mukaansa. Emme voi asettua ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi, vaan projisoinnin ympärille rakennetut kulissit tekevät meistä katsojista myös osallistujia. Taidekriitikko Patrik Langley kysyykin Ryan Trecartinin videoista puhuessaan: näyttäisikö Facebookin painajainen – mikäli sillä olisi sellainen – juuri tältä?

Lue lisää Ryan Trecartin teoksesta.

ARS17-näyttely Kiasmassa 14.1.2018 saakka.


Intendentti

Taiteen ja tutkimuksen tuntija ranskalaisella aksentilla.