Filosofi Frank Martela. Taustalla Torbjørn Rødlandin teos Keski-iän dilemma (2015).

Onko taiteessa mitään järkeä? – Frank Martelan avajaispuhe Torbjørn Rødlandin näyttelyssä

”Miksi jotkut menevät niin pitkälle että tekevät taiteesta itselleen ammatin, jota sitten harjoittavat päivittäin läpi elämänsä?”

Me ihmiset olemme omituisia olentoja. Meille ei riitä pelkkä hengissä pysyminen, me haluamme elämältä enemmän. Ravinnon hankkimisen ohella käytämme ison osan energiastamme asioihin, joilla ei juurikaan tunnu olevan tekemistä hengissä pysymisen kanssa. Me laskemme leikkiä, tanssimme, musisoimme, urheilemme, katselemme tosi-tv:tä. Ja teemme taidetta.

Onko taiteessa mitään järkeä? Miksi me teemme sitä? Miksi jotkut menevät niin pitkälle että tekevät taiteesta itselleen ammatin, jota sitten harjoittavat päivittäin läpi elämänsä?

Ihmisyyttä tutkiessani olen oivaltanut, että kaikki toimintamme voidaan nähdä vastauksena jompaankumpaan kahdesta eksistentiaalisesta kysymyksestä.

Ensimmäinen niistä on: ”Miten säilyä hengissä?” Kysymys koskee siis selviytymistä, elämän ylläpitämistä. Sen varmistamista, että on ruokaa pöydässä ja lämmin paikka nukkua talven pakkasilla. Mutta kuten sanottu, kysymys ei yksinään vielä selitä kuin osan ihmisen tekemisistä. Siksi tarvitaan toinen kysymys.

Tämä toinen kysymys kuuluu: ”Mikä tekee elämästä elämisen arvoista?” Mikä tekee elämisestä myönteistä ja arvokasta? Tämä kysymys koskee siis merkitystä: Mikä tekee elämästä merkityksellistä, arvokasta, elämisen arvoista?

Torbjørn Rødland, Baby, 2007. Equinor art programme. Ripustuskuva. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Mikä tekee elämästä elämisen arvoista?

Juuri tässä on taiteen paikka. Taiteen tekemisen tarkoitus on ennen kaikkea siinä, että se saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Monet taiteilijat itse asiassa kokevat, että elämä ilman taidetta olisi sietämätöntä. Uskaltaisin jopa väittää, että taiteelliselle uralle omistautuneet ihmiset ovat erityisen herkkiä huomaamaan, ettei pelkkä toimeentulo, status tai taloudellinen hyöty riitä tekemään elämästä elämisen arvoista. He ovat kohdanneet eksistentiaalisen tyhjiön – pelottavan mahdollisuuden, että elämä onkin arvotonta – ja oivaltaneet, että ainoa tapa tehdä elämästä elämisen arvoista on omistautua asialle, joka on melkeinpä selviämisen vastakohta: taiteelle.

Yleisellä tasolla on kaksi asiaa, jotka antavat elämälle merkityksen: itseilmaisu, eli yhteys omaan itseen, ja hyväntekeminen, eli yhteys toisiin ihmisiin. Näistä ensimmäinen, itseilmaisu, on omien syvimpien totuuksien ja identiteettien ilmaisemista toiminnalla. Se on uskollisuutta omalle sisäiselle näkemykselle ja kykyä ilmaista se paperilla, kankaalla tai jollakin muulla keinolla.

Yksi varhaisimpia omakohtaisia selvityksiä täysimittaisesta eksistentiaalisesta kriisistä on luettavissa Leo Tolstoin teoksessa Tunnustuksia. Kriisinsä aikana Tolstoille taide oli yksi viimeisistä asioista elämässä, joka vielä maistui makealta, kun kaikki muu oli katkeraa. Hänelle taide on ennen kaikkea eräs itseilmaisun muoto. Hän kirjoittaa: ”Kaikessa, lähes kaikessa mitä olen kirjoittanut, minua on ohjannut tarve ilmaista itseäni kokoamalla yhteen kaikki toisiinsa kietoutuvat ajatukset.”

Merkityksellisyys tai taide eivät kuitenkaan ole pelkkää itseilmaisua. Niissä on kyse myös yhteydestä toisiin ihmisiin. Taide on yritys kertoa jotakin siinä toivossa, että sen kautta voisi koskettaa muita ihmisiä, päästä yhteyteen heidän kanssaan. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja siksi yhteyden löytäminen toisiin ihmisiin on meille arvokasta, lähes välttämätöntä. Voisi jopa sanoa, että elämän merkitys on ihmisen kyvyssä tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Sitä taide on, yritys välittää oma sisäinen totuus muille siinä toivossa, että voisi siten koskettaa muita ihmisiä, päästä yhteyteen heidän kanssaan. Juuri siitä taiteen voima ja merkitys kumpuavat.

Taiteilija Torbjørn Rødland kuuntelemassa Frank Martelan avajaispuhetta. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Millaista taidetta me kohtaamme tänään Torbjørn Rødlandin valokuvissa? Mikä on se sisäinen visio, jonka hän meille niissä haluaa välittää? Epäilemättä taiteilija osaa vastata kysymykseen paremmin itse, joten en lähde turhaan spekuloimaan.

Voin vain puhua siitä, miten itse koen hänen teoksensa. Ja ensireaktioni on, että Rødland laittaa katsojan aavistuksen epämukavaan asemaan. Hänen kuvansa eivät juurikaan kerro katsojalle, miten niihin pitäisi suhtautua. Televisiosarjojen katsomisesta on tehty helppoa: me tiedämme, miten meidän tulee reagoida komediaan, draamaan tai kauhutarinaan, ja televisiosarja antaa helppoja vihjeitä siitä, millainen sarja on käsillä eli miten siihen pitäisi reagoida. Myös monet taideteokset sijoittuvat helposti johonkin lokeroon, joka kertoo katsojalle, millaisia tunteita teoksen kohdalla pitäisi kokea ja millaisilla laatusanoilla sitä pitää kuvailla.

…Rødland laittaa katsojan aavistuksen epämukavaan asemaan.

Tässä suhteessa Rødlandin taide on arvoitus. Katsoja ei aina voi olla varma, millaista taidetta katselee. Värikkäitä karkkivartaita esittävä kuva ohjaa tulkintaa mainoksen tavoin hilpeään suuntaan, kun taas toiset teokset, kuten mustavalkoinen kuva kuolleen hirven kärpäsiä kuhisevista jaloista, pakottavat pohtimaan paljon synkempiä teemoja. Nämä ovat kuitenkin helppoja teoksia, joiden tunnelma on vaivatta luettavissa. Useimmat valokuvat kuuluvat vaikeammin määriteltävään kategoriaan näiden kahden välissä. Kuvissa on jotain leikkisää, mutta samalla myös tummanpuhuvaa. Katsoja ei tiedä, pitäisikö olla ilahtunut vaiko tuntea kuvotusta, vai pitäisikö kuvaan reagoida jollakin aivan muulla tavalla. Onko hänen tarkoitus nauraa nähdessään Starbucksin muovimukin työnnettynä mallin pakaroiden väliin, vai olisiko se sittenkin sopimatonta? Onko teoksen tarkoitus lohduttaa katsojaa vai saada hänet tuntemaan epätoivoa? Rødlandin taiteen kokemiselle ei oikein tunnu löytyvän valmista kategoriaa.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Ehkä se juuri on tarkoituskin – olla tarjoamatta katsojalle valmista reaktiomallia. Taiteilija väsyttää katsojan rinnastamalla hyvin eri tyyppisiä kuvia. Katsoja yrittää löytää kaavan, taustalla olevan teeman, jonkin tavan luokitella teos. Kunnes hän luopuu tietoisesta yrityksestä tulkita teosta ja sen merkitystä; lakkaa sovittamasta reaktiotaan valmiiseen muottiin; sen sijaan hän vain katsoo teosta ja antaa reaktion tulla, oli se sitten millainen tahansa.

Se on vapauttavaa samalla tavalla kuin David Lynchin elokuva, joka muuttuu vapauttavaksi juuri sillä hetkellä, jolloin katsoja ei enää yritä tulkita sitä tai löytää tapahtumille loogista selitystä, ja sen sijaan vain kohtaa kuvat yksi kerrallaan pakottamatta niitä kaiken kattavaan tulkintaan. Ainakin se on vapauttavaa minun kaltaiselleni filosofille, jonka pääasiallinen suhtautuminen kaikkiin asioihin on analyyttinen ja tulkitseva. Viihteen katsominen on viihteen kuluttamista. Me tiedämme, mitä reaktioita meiltä odotetaan, me tiedämme minkälaisia reaktioita tietyn tyyppinen viihde meissä herättää. Näin me siis kulutamme myös tiettyjä reaktioita. Me kulutamme komediaa, jotta saisimme nauraa, me kulutamme draamaa, jotta tuntisimme surua ja kaipausta, me kulutamme zombie-elokuvia, jotta kokisimme pelkoa, me kulutamme pornoa, jotta kiihottuisimme.

Hyvä taide tarjoaa ulospääsyn näistä valmiiksi pureskelluista kokemuksista. Hyvä taide vastustaa tällaista helppoa kuluttamista. Katsoja ei tiedä, millaisia tunteita tai reaktioita häneltä odotetaan. Hän ei tiedä, mitä kuvista pitäisi löytää. Se vapauttaa katsojan reagoimaan omalla tavallaan, kokemaan aitoja elämyksiä, joiden sisältöä kukaan muu – tai edes hän itse – ei etukäteen määritä. Tässä haluan kiittää Torbjørn Rødlandia siitä, että olen saanut kohdata hänen teoksensa, että hän niissä on pakottanut minut vaientamaan analyyttisen puoleni ja kokemaan teokset ja niiden herättämät reaktiot raakoina ja hallitsemattomina. Juuri se on tehnyt hänen teostensa kohtaamisesta minulle merkityksellisen kokemuksen!

Frank Martela
Filosofi

Torbjørn Rødlandin Fifth Honeymoon -näyttely Kiasman 4. kerroksessa 13.9.2019 – 5.1.2020.

Tutustu näyttelyn teoksiin Kiasma Guidessa.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

Yhteiseloa Kiasmassa – Juha Hurmeen avajaispuhe


Vieraileva kirjoittaja.