Lauri Astala, Pieni spektaakkeli läheisyydestä, 2005. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Lauri Astala, Pieni spektaakkeli läheisyydestä, 2005. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Omakuva peilaten

Omakuva ja peili kulkevat käsi kädessä. Jokainen taiteen katsoja tunnistaa omakuvatyypin, jossa taiteilija kurkistaa maalaustelineen äärestä peiliin. Teoksen asetelma on kuin vakuutus siitä, että taiteilija on todellakin itse maalannut oman kuvansa.

Peili synnyttää katseiden ristiverkostoja. Yksi taidehistorioitsijoita ja filosofeja puhutelleista maalauksista on Diego Velázquezin Hovinaiset -maalaus vuodelta 1656.

Teoksessa maalaustelineen takaa katsovan taiteilijan, maalauksen ilmeisen aiheen eli prinsessan ja hovineitojen sekä peilistä heijastuvan kuningasparin välinen jännite on kiehtonut monia. Mikä on lopulta teoksen aihe ja kuka katsoo ketä? Missä on katsojan paikka?

Muoto- ja omakuvilla on aivan erityinen voima synnyttää katsojan ja mallin välille yhteys. Teoksesta takaisin katsova malli voi tuntua poikkeuksellisen läsnäolevalta. Joskus muotokuvaa katsoessa tulee tunne, että voisi astua tuon toisen saappaisiin.

Face to Face -näyttelyssä esillä olevassa Lauri Astalan Pieni spektaakkeli läheisyydestä -teoksessa (2005) tutkitaan yhteyttä toiseen. Installaatio koostu kahdesta vastakkain asetellusta tuolista ja lasista, jonka yläpuolella heiluu lamppu.

Rauhallisen tilan kynnyksellä katsoja saattaa epäröidä: kuuluuko tänne mennä? Tuolit on tarkoitettu istuttavaksi, eikä teosta voi oikeastaan kunnolla hahmottaa, ellei rohkeasti istu tuolille. Koska silloin teos herää henkiin.

Katosta roikkuva heiluva valo muuttaa tuolien välissä roikkuvan lasin välillä läpinäkyväksi, välillä heijastavaksi pinnaksi. Katsoja voi nähdä oman kuvajaisensa lasissa vaihtuvan seuraavassa hetkessä toiseen ihmiseen tai tyhjään tuoliin, riippuen siitä, istuuko kukaan vastapäätä.

Astalan teosnimi on paradoksi: Spektaakkeli on jotain suurta, jotain joka kerää katsojia yhteen. Läheisyys on perinteisesti jotain intiimiä, yksityistä.

Teos demonstroi yksinkertaisen tekniikan avulla sitä, miten oma kuva sekoittuu toiseen. Kokemus muistuttaa hetkellistä toisen nahkoihin ujuttautumista. Mutta samalla teos tuntuu erottavan. Teoksessa erityisen kokemuksen mahdollistaa katsojien välissä roikkuva lasi. Hetkellisesti koettu läheisyys on kuvajaisten häilyvää kohtaamista.

Teos on kymmenen vuotta vanha. Nyt Kiasman näyttelyssä siihen avautuu uusi ulottuvuus. Näin sosiaalisen median aikaan Astalan teos herättää halun valokuvaamiseen ja videoimiseen. Oman ja toisen kuvan sekoittuminen on saatava jakaa somessa.

Face to face – muotokuva nyt Kiasmassa 13.3.2015 – 7.2.2016


Amanuenssi

Tekee taiteesta filosofiaa ja filosofiasta taidetta.