Florian Meisenberg, the_tacit_one, 2015

Öljyvärejä, koodia ja neuroverkkoja

Taide on aina sidoksissa niihin välineisiin ja keinoihin, joilla sitä tehdään. Ja koska nykyään melkoinen osa kaikesta toiminnastamme tapahtuu digiteknologioiden ja tietoverkkojen avulla, ne totta kai näkyvät myös taiteessa.

Varhaisia konkreettisia merkkejä digitaalisen kulttuurin taiteesta voi nähdä toki jo ennen tietokoneiden yleistymistä. Kulttuurintutkija Charlie Gere on huomauttanut, että esimerkiksi varhaisessa postitaiteessa on piirteitä taiteen digitaalisesta ja verkottuvasta tulevaisuudesta. Postitaiteessa kansallisia sekä kansainvälisiä postiverkostoja hyödynnettiin hieman internetin tapaan taidetta tuottavina ja sitä kuljettavina viestintäjärjestelminä.

Kun tietokoneet ja tietoverkot arkipäiväistyivät, tällaiset uraauurtavat tekemisen tavat ja kokeilut siirtyivät totta kai konkreettisesti digikulttuurin piiriin: pelkkien orastavien ajattelumallien sijaan tietokoneet ja internet alkoivat toimia taiteen tekemisen työkaluina ja alustoina.

Koodia on aivan joka paikassa

Selkeimmin tämä näkyy teoksissa, jotka hyödyntävät ilmiselviä tietoverkkojen ja digitaalisuuden osasia. Esimerkiksi Juha van Ingenin Inter_Active (Black and White) on taiteilijan antama muoto omille digitaaliseen kulttuuriin liittyville ajatuksilleen, mutta sen lisäksi se on ihan vain nettisivu. Teknisesti – välineiden tasolla – aivan samanlainen kuin sekin, jolla tämä teksti näkyy.

Riippumatta siitä, onko teos verkkosivu tai kuva, tai onko se tehty Photoshopilla, Unitylla, Wordilla tai millä tahansa muulla nykypäivän työkalulla, oleellista näissä kaikissa on koodi ja sen kirjoittaminen. Pohjimmiltaan kaikki nämä digiajan välineet rakentuvat koodille, joka sekin näin ollen toimii taiteen alustana ja työvälineenä.

Toisaalta nämä kehityskulut näkyvät myös siinä, miten vanhoja taiteen tekemisen välineitä ja materiaaleja käytetään nyt uusin tavoin. Esimerkiksi Sami Lukkarisen pikselimaalaukset kumpuavat internetistä ja sen sisällöstä: ne ovat sellaisia kuin ovat juuri siksi, että netti ja digitaalinen kuva ovat jo niin arkipäivää, että pikseleitä on luonnikasta esittää öljyvärimaalauksessakin.

Näin syntyy taidetta, joka on tehty internetin kyllästämässä ajassa, nettiajan välineillä. Ennen kaikkea nämä teokset ja niiden tekemiseen käytetyt työkalut sekä materiaalit ohjaavat huomion myös materiaan itseensä, sellaisena kuin se maailmassamme näyttäytyy. Nina Canellin kelpaa katkoa verkkokaapeleita esteettisesti, koska niitä on kaikkialla, aivan kuten Julia Varelan kauniissa tuhoamistyössään käyttämiä plasmanäyttöjäkin. Koodiakin on aivan joka paikassa, joten ilmankos se vilisee niin monen teoksen taustalla.

Välineet muokkaavat teoksia ja teokset välineitä. Yhtä lailla kuin öljyvärit mullistivat keskiajan ja renessanssin maailmaa, tietoverkot ja digitaaliset teknologiat ovat tarjonneet oman aikamme taiteilijoille uuden merkittävän ilmaisukanavan ja työvälineen.

Jan van Eyck ja Hokusai eivät käyttäneet tietokoneita tai internetiä taiteensa tekemiseen, mutta kyllä hekin giffin tai pari olisivat pyöräyttäneet, jos se vain olisi heidän aikanaan ollut mahdollista.


Verkkomediatuottaja

Kulttuurisavannien seepra.