Nina Canell, Lyhyitä tavuja / Ohuita vokaaleja, 2014. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

Näkymätön netti

Uudenvuoden aatto 1999 oli jännää aikaa. Niin hassulta kuin se nykyään tuntuukin, silloin valvottiin ja jännitettiin, sekoaisivatko koko maailman tietojärjestelmät Y2K-bugiin. Pelkäsimme niin pankkijärjestelmien, liikenteenvalvonnan kuin omien kotitietokoneidemmekin puolesta. Jos ongelmia olisi ilmennyt, seuraukset olisivat olleet järisyttävät.

Romahdusta ei tullut, mutta silloin viimeistään tajusimme, miten iso osa elämästämme ja työkaluistamme on kietoutunut tietotekniikkaan. Ja se oli sentään vielä aikaa, jolloin laajakaistat olivat kodeissa verrattain harvinaisia ja mobiili tiedonsiirtokin tarkoitti Nokian kännykkää, tekstiviestitse tilattavaa soittoääntä sekä puhelimen mustavihreälle ruudulle ladattavaa pikselilogoa.

Internet-taide tuntuu jo
vanhentuneelta käsitteeltä.

Mutta entä nykyään? Nyt ollaan pisteessä, jossa verkottunut teknologia on niin laajalle levinnyttä, että voidaan jo pohtia, missä määrin se on enää millään tavoin erityistä sen sijaan että se olisi vain osa elämäämme. Esimerkiksi vielä jokin aika sitten laajalti käytetty termi “internet-taide” tuntuu jo vanhentuneelta käsitteeltä. Kuten taiteilija Neil Beloufa on kiteyttänyt “It’s like saying people are doing telephone art, it doesn’t mean much.”

Tämä arkisuus tekee netistä ja viestintäteknologioista näkymättömiä. Esimerkki viime viikolta: tarkistin juna-aikataulut netistä vasta asemalle kävellessäni, ostin lipun samalla kertaa ja päälle vielä puhuin ystäväni kanssa videopuhelua. Kun pääsin junalaiturille, kuulin, kuinka joku kuunteli kännykällään musiikkia. Kuulokkeiden läpi vuotava Spotifyn ääni kuului korviini Pasilassa, mutta tiedosto, jota kanssamatkustajan kännykkä soitti, sijaitsee luultavasti jonkin serverifarmin kiintolevyllä ehkä Frankfurtissa, ehkä Mumbaissa tai ehkä jossain aivan muualla.

Mikään näistä ei tapahtumahetkellä tuntunut erityisen järisyttävältä asialta, vaikka vielä muutama vuosi sitten ne olisivat olleet täyttä scifiä.

Kenties juuri tässä piilee digitalisoituvaa ja verkottuvaa maailmaa käsittelevien taideteosten yksi keskeinen voima: arkipäiväisyyttä ja tavallisuutta korostaessaan ne saavat meidät näkemään teknologiasuhteemme uusin silmin. Arkipäiväisinä mutta silti erityisinä.

Nandita Kumar, pOLymORpHic hUMansCApE, 2013. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Videopuhelu älypuhelimella tai musiikin striimaaminen netistä on niin tavallista, etten niiden äärellä sen kummemmin edes ajatellut asiaa. Sen sijaan videopuhelu taiteilijoiden kanssa Kiasmassa #ALONETOGETHER-teoksessa sai minut välittömästi tajuamaan, miten intiimiä, erityistä ja toisaalta kuitenkin arkipäiväistä videoviestintä nykyään on. Nina Canellin katkaistujen tietoliikennekaapelin näkeminen puolestaan toi mieleen verkkoteknologiamme fyysisen infrastruktuurin levittäytymisen, ja Nandita Kumarin pulloihin suljetut pienoismaailmat muistuttivat luonnon ja teknologian herkästä suhteesta.

Kaikkien näiden huomioiden pitäisi olla ilmiselviä, mutta niiden tajuaminen vaati silti iltapäivän taiteen äärellä. Netti ja tietotekniikka ovat kaikkialla, ja uuden Y2K-bugin puutteessa sen tajuamiseen auttoi kiasmallinen juuri siitä kertovaa taidetta.

Lue lisää ARS17-näyttelystä.


Verkkomediatuottaja

Kulttuurisavannien seepra.