Mona Hatoum, 1992-1993, Socle du monde. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Mona Hatoum, 1992-1993, Socle du monde. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Mustan muodon vetovoima

Noin 20 vuotta sitten, pysähtyessäni ensi kertaa Mona Hatoumin veistoksen Socle du MondeMaailman jalusta (1992-93) eteen, luulin sen olevan pienikiharaisella kriminnahalla tai tiukalla juuttikuteella päällystetty kuutio, kannanotto eläinten oikeuksien tai käsityötaitojen puolesta.

Vasta teoskyltti kertoi, että suuren mustan kappaleen pinnassa kiemuroivat muodot olivatkin magneettien voimakenttäänsä pakottamia rautahitusia. Kovin läheistä tarkastelua, kosketuksesta puhumattakaan, voimakkaan oloinen mutta pinnaltaan herkkä teos ei siedä. Vastaavia, toisensa kumoavia ominaisuuksia on monissa Hatoumin teoksissa, joissa vahvuus on samalla herkästi murtuvaa, kuin elämä itse.

Hatoumin teoksen alkumuoto löytyy vuodelta 1961, italialaisen taiteilijan Piero Manzonin samannimisestä teoksesta. Manzonin metallijalustan symbolisena tehtävänä on kannatella maapalloa, toimia sen jalustana. Teoksen koti on Tanskassa, Steven Hollin piirtämän Herningin HEART -taidemuseon kokoelmissa. Kaikista maailman paikoista italialainen avantgardisti työskenteli 1960-luvun alussa pariin otteeseen juuri täällä, Keski-Jyllannissa, missä Manzonin muistoa pidetään yhä yllä: ensi kesänä Herningissä järjestään jo kahdeksas Biennale Socle du Monde.

Taiteen historiassa kuutio on kuulunut monien miestaiteilijoiden repertuaariin, eritoten 1960- ja 1970-luvun minimalistien, kuten Tony Smithin ja Donald Juddin tuotantoon. Hatoumin teoksessa tämän geometrisen peruskappaleen johdannainen on ikään kuin käännetty nurin, paljastaen kappaleen ”sisäpinnan” suolistomaisen rakenteen. Teollinen materiaali ja rationaalinen muoto saavat näin orgaanisia ja inhimillisiä, haavoittuvaisia piirteitä.

Mona Hatoumin pysäyttävä teos Socle du Monde asettaa katsojan kehon ja aistit vuoropuheluun äänetöntä energiaa kuhisevan mustan muodon kanssa. Se on mitoiltaan (164 x 200 x 200 cm) täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin Manzonin versio. Suuresta pinta-alastaan huolimatta Hatoumin teoksen magneettikenttä ei ole niin vahva, että se vetäisi katsojalta avaimet tai kolikot taskusta, mutta sillä on selvää potentiaalia ja mykkää tahtoa hallita tilaa ja kaikkea sen ympärille asettuvaa.