Korakrit Arunanondchain näyttelyn avajaisissa. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Mitä jätämme jälkeemme? – avajaispuhe

Korkarit Arunanondchain taiteessa maailma näyttäytyy aktiivisena arkistona, jossa fyysiset, symboliset, historialliset ja digitaaliset materiaalit sekottuvat toisiinsa. Tähän huomioon kiinnittyi myös kirjailija Markus Leikolan puhe, jonka hän piti torstaina Kiasmassa Arunanondchain näyttelyn avajaisissa. Me olemme se, mitä jätämme taaksemme, Leikola totesi puheessaan. Julkaisemme nyt suomea, ruotsia ja englantia yhdistelevän puheen kokonaisuudessaan blogissamme.

Markus Leikola: Korakrit Arunanondchain näyttelyn avajaispuhe, Kiasma 28.9.2017

Hyvät naiset ja herrat, damer och herrar, ladies and gentlemen.

It is a great privilege to say a few words on the occasion of the vernissage of Korakrit Arunanondchai’s exhibition here at Kiasma. In presenting archives of material that compose our lives he is not alone, and I think it is appropriate especially during this centennial anniversary year of Finnish independence to open the lid of our collective chest and have a look at what we are carrying with us, all the time, wherever we go.

Tälle maailmanajalle, globaalille yhteiskunnalliselle elämällä on ominaista fysiikan peruslaki, jonka mielestä maailmankaikkeus etenee kohti entropiaa, kaaosta. Ydinasevaltojen johtajat nimittelevät toisiaan hiekkalaatikkotasolla, sapelit kalisevat kaikissa suoruus- ja käyryysasteissaan, mikään sodankäynnin, propagandan tai kidutuksen muoto ei ole osoittautunut liian vanhanaikaiseksi, ihmisiä on liikkeellä pajain jaloin parempaa tulevaisuutta etsimässä enemmän kuin aikoihin. Seuraavat sukupolvet eivät ohita vanhempiaan elintasossa, ja välillä tuntuu ettei edes tiedossa; tätä vauhtia maapallon nimittäminen litteäksi ei tunnu radikaalilta seuraavalta askeleelta, ainoastaan todennäköiseltä.

Men tanke på att världen är på väg från nåt slags ordning förutsätter att en sådan värld, ett sådant skede har funnits nåntans nånsinn. Finns det bevis på det heller – är vår samhällelig konstruktion en typ av dröm som garanterar att vi sover fridfullt våra nätter? Har det funnits en gyllene tidpunkt utan kaos nånsinn, alls?

Kuplat, vihapuhe, väkivalta. Niistä on suomalainen identiteetti tehty, ne hallitsivat itsenäisyyden aamunkoittoa sata vuotta sitten. Suomen itsenäistyminen ei ollut seurausta kansanäänestyksestä, hyvästä hallitsijasta, valtiosopimuksista. Sitä julistettiin moneen kertaan, kerjättiin palatsien eteisessä ja lavastettiin vaikuttava vapaussota hetkellä jolloin vanha vainooja oli jo tehnyt oman vallankumouksensa ja vetäytyi kotitanhuville. Suomalainen käsitys vapaudesta ei ole se, jossa kolikon toiselle puolelle on lyöty sana ”vastuu”, vaan siellä on verinen, raaka, veli veljeä vastaan aina väkivaltaiseen kuolemaan asti taisteltu ja summittaisilla teloituksilla höystetty SOTA. Mihinkään niin erilaisiin todellisuuksiin kuin tiivistyy sanoissa ”luokkasota” ja ”vapaussota” ei yksikään nykypäivän kupla pysty. Eri heimojen todellisuudet tulivat todeksi viimeistään evakoille, joiden perään langetettiin Pohjanmaalla kymmenien vuosien paha silmä, samaan aikaan kun virallinen propaganda puhui koko kansasta yhdessä veneessä.

Kirjailija Markus pitämässä puhetta Leikola Korakrit Arunanondchain näyttelyn avajaisissa. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Meillä on aina ollut niitä, jotka vetävät tapin irti ja vuolevat puukolla aukkoa suuremmaksi, ja tämä perintö näkyy tämän päivän Suomessakin. Jollei heikäläinen, meikäläisen verivihollinen, muutoin herätä tunteita, niin aina on mahdollista vihjata, että ne vie meidän naiset. Suomalainenko ei kykenisi tunteisiin?

Tuollainen perinne on parhaimmillaan ehdottomasti arkistossa eikä jokapäiväisessä käytössä. Vuorovesi, joka on nostanut törkyä pintaan, kääntyy vielä takaisin. Ja on paljon muuttunutkin. Emme enää ole Euroopan itsemurhaavin kansa, ja jos jääkiekossa emme voitakaan kultaa edes kerran kymmenessä vuodessa, suomalainen kulttuuri voi hyvin ja on terveen itsetunnon varassa yhtä aikaa kansallista ja kansainvälistä. Jotta se pysyisi sellaisena, tarvitsemme sekä arkistoja, joiden kautta nähdä itseemme, että lisää kansainvälistä vaihtoa.

I am happy to say that Korakrit’s exhibition serves not just in its own right in enrichening the cultural landscape of Finland but offers viewpoints to thinking unconventionally. What we have been leaving behind – or what follows in us, however you like it – is what we are. And that, only that, is what essential art is always about. A view to what we are. Please be welcome, herewith I declare the exhibition open.


Vieraileva kirjoittaja.