Jenni Hiltunen, Grind, 2011
Jenni Hiltunen, Grind, 2011. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasma paikkana keskustelulle: saamelaisuutta ja sananvapautta

Kiasman kokoelmanäyttelyssä esillä oleva Jenni Hiltusen videoteos Grind on herättänyt reilun viikon ajan laajaa keskustelua saamelaisten kulttuuriperinnön hyväksikäytöstä ja toisaalta taiteen ilmaisunvapaudesta. Eri mediat ovat huomioineet aiheen ja eri osapuolia on kuultu. Sosiaalisessa mediassa on kohuttu ja paheksuttu sekä osoitettu moraalista närkästystä museon toimintaa kohtaan. Teoksen tiimoilta on käyty asiallista ja argumentoivaa keskustelua sekä taiteen- ja kulttuurientutkimuksen jälkikolonialistisesta keskustelusta käsin että yleisemmin ihmisoikeuksien näkökulmasta vähemmistö- ja valtakulttuurin yhteentörmäyksenä. Käydyssä keskustelussa korostuu myös taiteilijoiden ilmaisunvapaus ja toisaalta se, kuka saa ja voi puhua vähemmistön suulla tärkeistä kulttuurisista merkityksistä. Taide ja elämä sekoittuvat teoksen tekemisen, esittämisen ja tulkinnan kohdalla – ja yhtälailla tavoissa, joilla teos on nyt otettu vastaan.

Kiasmassa olemme pahoillamme saamelaisille aiheutuneesta mielipahasta. Kulttuurinen lukutaitomme ja sensitiivisyys asian arkaluontoisuudessa ei selvästi riittänyt. Hiltusen teoksen kohdalla virinnyt keskustelu olisi voinut liittyä kysymyksiin seksuaalisuudesta ja naisen itsemääräämisoikeudesta omaan ruumiiseensa. Nykytaiteen kohdalla yleisön ja median reaktioita ei voi aina ennustaa – onneksi. Nykytaiteen kohdalla kyse on elävästä kulttuurista ja samalla todellisuudesta, jossa elämme ja muodostamme merkityksiä nähdystä, kuullusta ja koetusta.

Neljä vuotta aiemmin Hiltusen teoksen hankinnan yhteydessä tiedostettiin kysymys saamelaisen kulttuurin merkistön käyttämisestä teoksessa. Videolla esiintyvän tanssijan yhtenä asuna on feikkiversio miehen gáktista naisesiintyjän päällä. Jo tuolloin saamelaisen kulttuurin viittaukset nähtiin yhtenä merkittävänä osana teoksen hyödyntämää laajempaa viitteiden verkostoa, ei teoksen ainoana sisältönä. Teos tarjoaa ristiin kudotun kulttuurisen viiteverkoston musiikkityylin, esitystavan sekä esiintyjän asujen, tanssin sekä korostetun ruumiillisen läsnäolon kautta.

Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski nostivat esille HS:n yleisönosastolla teoksen osana saamelaisen kulttuurin hyödyntämistä. Näkökulma on oikeutettu ja se kertoo yhden näkökulman teokseen ja laajemmin saamelaisten kohtelusta yhteiskunnassamme tilanteessa, jossa Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta. Helanderin ja Pieskin luennassa teos asettuu osaksi pitkää ketjua, jossa saamelaista kulttuuria ja saamelaisasuja on käytetty valtakulttuurin toimesta matkailun edistämiseen ja toisaalta viihdekulttuurin kliseisenä jatkeena. Aiemmassa vastineessa Kiasma-blogissa nostimme esille taiteilijan näkökohdat teoksen tekemiseen. Nyt käydyssä laajemmassa keskustelussa tulkinnat ovat nojanneet edellä mainittuihin kantoihin sekä lukuisiin eri kirjoittajien tarjoamiin näkemyksiin. Annetussa palautteessa taiteilija saa helpommin synninpäästön, me kansallisena instituutiona emme niinkään. Kiasmaa kohtaan on esitetty kritiikkiä, toivottu parempaa kulttuurinlukutaitoa, teoksen poistamista näyttelystä ja jopa ulossulkemista museon kokoelmasta.

Suohpanterror-ryhmän mielenilmaus 8.10.2015. Kuva/ Photo: Petri Virtanen.

Suohpanterror-ryhmän mielenilmaus 8.10.2015. Kuva/ Photo: Petri Virtanen.

Emme voi ylpeillä laajalla saamelaiskulttuurin tuntemuksella tai saamelaisten taiteilijoiden esittelyllä Kiasmassa. Sattumoisin kuitenkin saamelaiskulttuuri on esiintynyt lähiaikoina myös muulla tapaa museon ohjelmistossa. Viime syksyn ja talven esillä olleen Eri mieltä -näyttelyn osana nähtiin Suohpanterror-taiteilijaryhmän teoksia, jotka ruotivat kriittisesti saamelaisten kohtelua. Näyttelyn avajaisten yhteydessä he toteuttivat aktivistiperformanssin Mannerheimin ratsastajapatsaan jalustalla, jossa he vaativat metsähallituslakiin palautettavaksi saamelaisten kotiseutualueet. Museo ei puuttunut mielenosoitukseen, vaan näki sen osana taiteilijaryhmän toimintaa ja anonyymin taiteilijaryhmän ilmaisunvapautta. Osa taiteilijaryhmän teoksista päätettiin myöhemmin myös hankkia Kiasman kokoelmiin.

Suomalainen matkailuteollisuus ja saamelaisten kohtelu näyttävät toisenlaiselta Suohpanterrorin vastajulisteiden kautta tarkasteluna. Propagandajulisteiden sisältö nousee saamelaiskulttuurin väärinkäytöstä ja sen kriittisestä luennasta taitavasti kuvallisesti pelkistettynä. Julisteiden visuaalinen kieli ja toimintatapa ovat ihka aitoa appropriaatioita: kuvallisia lainoja eri kantaaottavilta nykytaiteilijoilta, kuten Barbara Krugerilta ja Jenny Holzerilta, yhdistettynä kritiikin kohteeseen eli saamelaisuutta sekä Lappi-kuvastoa hyödyntäneeseen eri aikojen mainoskuvastoon. Metodi on sama, jota Hiltunen käyttää omassa teoksessaan. Erona on se, että aiheena on yksiselitteisesti saamelaisten kohtelu ja tekijöinä saamelaistaiteilijat. Osa ryhmästä on valinnut esiintyä naamioituneena, he ovat tunnistaneet aktivismiin liittyvän vaaran. Vastaavaa strategiaa ovat käyttäneet esim. Pussy Riot -ryhmän jäsenet esiintyessään värikkäissä sukkanaamioissa.

Nykytaiteen yksi tehtävä on herättää keskustelua ja museon tarjota tilaa erilaisille tulkinnoille. Nyt Hiltusen Grind onnistui herättämään keskustelua. Avoimella muodollaan ja provokatiivisella visuaalisuudellaan se tarjoaa erilaisia luentatapoja. Emme halua sensuroida ohjelmistoamme, emmekä museon kokoelmia. Sen sijaan haluamme kehittää sensitiivisyyttä suhteessa eri kulttuureihin ja niissä tärkeinä pidettyihin asioihin.

Eri aikoina jopa samoista teoksista nostetaan esille erilaisia keskusteluja. Nykytaiteen ja taiteilijoiden nostamiin kipupisteisiin kuuluvat kulttuuriset lainat, jopa varkaudet, hyvä ja huono maku, provokaatio sekä viime vuosikymmeninä korostetusti kysymykset identiteetistä ja seksuaalisuudesta sekä yhtälailla päivänpoliittiset kysymykset ympäristöstä, sananvapaudesta, vihapuheesta ja eläinten oikeuksista. Jos alkaisimme museona sensuroimaan esillä olevia teoksia tietyn ryhmän toiveesta tai vaatimuksesta, taiteen esittämisestä tulisi mahdotonta. Sen sijaan instituutiona haluamme korostaa moniarvoisuutta, rohkeutta tulkintoihin ja vapautta myös esittää teoksia, jotka eivät aina ja jokaisena aikana miellytä kaikkia. Kiasma on instituutiona paikka tulkinnoille – niin taiteilijoiden kuin yleisönkin. Museon voima on sen sisällöissä sekä näyttelyissä mediana, joka mahdollistaa teosten lisäksi niistä käydyn keskustelun ja tulkinnan osana merkityksen muodostumista katsojalle. Taideteos ei ole ainoastaan esine tai käsite, vaan koko se kulttuuristen merkitysten vyyhti, jota se kutoo ympärilleen. Merkitysten verkko on avoin ja aktivoituu esittämisen kautta esitystilanteesta ja ajankohdasta riippuen.

Jenni Hiltusen teoksen yhteydessä olevaan teoskylttiin on lisätty seuraava teksti, joka kertoo viime viikkoina käydystä keskustelusta ja tarjoaa mahdollisuuden myös tutustua lehtien palstoilla, blogeissa ja sosiaalisessa mediassa virinneeseen keskusteluun.

Saamenpukujäljitelmien käyttö teoksessa on herättänyt näyttelyn aikana kriittistä keskustelua. Useat kirjoittajat ovat tarkastelleet teosta kolonialismin, alkuperäiskansojen oikeuksien, taiteen vapauden ja instituution vastuun näkökulmista. Voit selailla kirjoituksia kansiossa teoksen luona.

Leevi Haapala
Museonjohtaja

Arja Miller
Kokoelmaintendentti


Vieraileva kirjoittaja.