Kiasma kiehtoo lapsia

Kiasmaan on hauska viedä lapsia ja nuoria kun he vielä ovat mieleltään avoimia. He eivät vielä ole oppineet aikuisilta ”tapoja” tyyliin ”etten ymmärrä mitä tämä on”. Jaksan aina ihmetellä missä vaiheessa ihmisestä katoaa kuvan katsomisen vilpitön ilo, piirtämisen ja maalaamisen riemu ja tuntemattomaan heittäytymisen uteliaisuus

Tyttärentyttärieni ollessa 9–12-vuotiaita he kävivät usein ”mummolassa” Helsingissä, ja ohjelmaan kuului aina käynti Kiasmassa. Heistä kaikki siellä oli hauskaa ja taideteoksia he katselivat kuin ne olisivat uudenlaista musiikkia, ikään kuin joku heidän koulukavereistaan olisi ne tehnyt ja seuraavaksi olisi heidän vuoronsa sotkea sinisellä seinäpintoja tai rakennella puusta hassuja rakennelmia.

Muistan hyvin kun Kiasmassa oli esille tanskalaisten Skeel & Skriverin yhteistyö ”Babylon, 1996”. Rivi isoja, jännittävän näköisiä ruukkuja, sisällä vahvoja hajusteita. Kun kantta kohotti, ei tiennyt mikä haju/tuoksu sieltä pongahtaisi sieraimiin. Kuin kuuluisasta Pandoran lippaasta pääsisi karkaamaan ennen haistamattomia kokemuksia. Jotkut olivat ihania, leijuvia kukkaisketoja, jotkut pistäviä kuin ampiaisten myrkky ja mausteiset huurut saivat aivastelemaan. Tytöt kulkivat purkilta purkille räkättäen ja nauraen. Välillä he pitelivät nenäänsä ja olivat oksentavinaan inhosta, seuraavaksi he nuuhkivat ruusuntuoksua silmät ummessa. Kotiin tultua he kertoivat äidilleen, että ”mumma pani meidät haistelemaan kissanpissaa purkista”.

Kerran olimme Ninan kanssa – hän oli silloin 10 vuotta – kaksistaan Kiasmassa hiljaisena arkipäivänä ja jäimme katsomaan musta-valkoista videoteosta, joka oli mielestäni vaikea, jopa hieman ahdistava ja kaiken lisäksi englanniksi. En valitettavasti enää muista mikä teos se oli. Nousin sohvalta lähteäksemme pois, mutta Nina komensi: ”Hys, ole hiljaa. Tämä on jännittävä.” Ja niin hän istui mustalla sohvalla mustassa huoneessa mustien verhojen takana tapittaen tiiviisti loppuun asti melko synkän videoteoksen, hän suorastaan imeytyi sen tarinaan, tyttö ei tainnut edes hengittää. Minä puolestani en erityisemmin teoksen tunnelmasta pitänyt ja hämmästelin miten sanoma meni läpi, vaikka Nina ei tietääkseni osannut englantia.

Astuttuamme silmiä siristellen takaisin päivänvaloon hän katseli ympärilleen ja huokaisi ääneen: ”Kyllä tämä hieno paikka!”

Voiko Kiasmaa paremmin kehua?

Tällä hetkellä tytöt ovat jo nuoria aikuisia ja Kiasma yhä mielenkiintoinen paikka. Mutta nyt on edessä uusi haaste: kasvattaa lapsenlapsenlapseni, 5-vuotias Leo, Kiasman ihmeisiin. Häntä kiinnostavat tietokoneet. Kaikki nappulat, screenit ja korvissa vinkuvat sähköiset äänet. Hän oli diginatiivi jo syntyessään. Lumoutuuko pieni diginatiivi ”Babylonin” yllätyksistä yhtä paljon kuin äitinsä aikoinaan?

Pirkko Arstila


Vieraileva kirjoittaja

Kiasman ystävyys on portti elämyksiin ja tietoon nykytaiteen parissa.