Tämä on 42. ja viimeinen blogikirjoitukseni Kiasman johtajana. Olen ollut jo useamman viikon lomalla Kiasmasta ja piakkoin siirryn kokonaan uuteen työhöni Svenska Kulturfondeniin. Tunnen samanlaista haikeutta niin kuin aina, kun tietää yhden elämänjakson peruuttamattomasti olevan ohi. Tällä kertaa tunne on voimakkaampi kuin ennen – jätän taakseni ammatillisessa mielessä paitsi Kiasman, myös taidemaailman sellaisena, kuin olen sen aina tuntenut.
Kiasman kauteeni mahtui paljon. Olen erityisen onnellinen Kiasman juhlavuonna toteutetuista Julian Schnabelin ja Nan Goldinin näyttelyistä. Näyttelyiden aikaan keväällä 2008 tunsin, että Kiasma oli astunut kynnyksen yli uuteen aikaan. Museossa oli kävijöitä enemmän kuin moneen vuoteen ja näyttelyt luonut tiimi teki töitä perheenomaisella innolla. Museon hallinnon näkökulmasta merkittävää oli samana vuonna luotujen Kiasman Tukisäätiön ja Kiasman Valtuuskunnan toiminta museon tukena. Koskaan aikaisemmin eivät yhteiskunnalliset vaikuttajat ole olleet niin saumattomasti museon kehittämisen takana. Myös kansainvälisillä areenoilla Kiasma eli kulta-aikaa. Art Baselissa 2008 ja Venetsian Biennaalissa 2009 esittäytynyt museo sai paljon uusia ystäviä maailmalla.
Minulle vuotta 2009 leimasi erityisesti osa-aikainen pestini Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtajana. Oli kiinnostavaa katsoa taidemaailmaa täysin eri näkökulmasta kuin aiemmin. Ymmärsin silloin uudella tavalla taiteen hallinnon ja rakenteiden kehittämisen merkityksen. Ehkä ensimmäistä kertaa myös ymmärsin haluavani tulevaisuudessa katsoa taidemaailmaa laajemmasta näkökulmasta kuin vain yhden taiteen osa-alueen kautta. Merkityksien luominen tuli mahdolliseksi myös uusin keinoin – laajemman mahdollistajaroolin kautta.
Svenska Kulturfonden toimii nimenomaan mahdollistajana. Sen rooli on useille taidemaailmassa hämärän peitossa, koska perinteisesti organisaatio ei ole pitänyt meteliä itsestään. On kuitenkin selvää, että tulevaisuudessa kolmannen sektorin rahoittajien rooli tulee taidemaailmassa korostumaan. Tähän aikaan valmistautuu myös Svenska Kulturfonden laajentamalla näkökulmaansa. Olen kiitollinen saadessani olla mukana luomassa tätä tärkeää taitekohtaa.
Ensimmäisessä blogikirjoituksessani Kiasman johtajana kirjoitin: ”Valintoja on tehtävä elämässä aina – juhlavuonna Kiasma uudistuu näiden valintojen kautta oppaanaan taide ja sen arvo(t). Museon johtajana koen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani elää Kiasman kanssa tämän ajan”. Tunnen edelleen samoin – on ollut etuoikeus elää Kiasman kanssa ja sen rinnalla tätä kuohuvaa ja inspiroivaa aikaa.
Toivon Kiasmalle, Marja Sakarille sekä kaikille kollegoilleni siellä menestyksekästä jatkoa. Kaikille blogini lukijoille kiitokset kommenteistanne ja kiinnostuksestanne Kiasmaa kohtaan. Seuraavan blogikirjoitukseni voi lukea Svenska Kulturfondenin sivuilta huhtikuussa.
Tuula Arkio kommentoi kovin sanankääntein Kiasmaa ja sen nykyistä asemaa Helsingin Sanomien haastattelussa (Jukka Petäjä, 31.1.2010). Kiasman johtajana olen aina korostanut avoimen dialogin tärkeyttä. Olen johtanut Kiasmaa perustuen faktoihin, tutkimustietoon ja tiimityöhön kollegojeni kanssa. Muun muassa tästä syystä haluan oikaista suurimmat asiavirheet Tuula Arkion kirjoituksessa.
Kiasmaa on sen kymmenvuotisen taipaleen aikana johtanut kolme henkilöä: Tuula Arkio (1998-2001), Tuula Karjalainen (2001-2006) ja hänen jälkeensä allekirjoittanut. Arkion haastattelusta saa sen kuvan, että Kiasman kävijämäärät olisivat johtajakauteni aikana olleet jatkuvasti laskussa. Tämä ei pidä paikkaansa. Avajaisvuodesta 1998 lähtien Kiasman kävijämäärä oli pudonnut keskimäärin 10 000 kävijän vuosivauhdilla vuoteen 2006 saakka. ARS06 näyttelyn jälkeen museon kävijämäärät lähtivät ensimmäisen kerran nousuun ja vuosi 2007 oli ensimmäinen normaalin toiminnan vuosi, kun museo saavutti enemmän kävijöitä kuin edellisvuonna – mistään viime vuosien kävijäkadosta ei siis todellakaan voi puhua, päinvastoin.
Arkio haikailee haastattelussaan nuoria kävijöitä Kiasmaan. Itse asiassa Kiasmalla on Suomen museoista nuorin kävijäprofiili. Yli 50% Kiasman kävijöistä on alle 35 –vuotiaita (kävijätutkimus, TNS gallup, 2009). 87% museossa käyneistä suosittelee käyntiä Kiasmassa myös ystävilleen (kävijätutkimus, TNS gallup, 2009). Kiasman bränditunnettuus Suomessa on 92% (valtakunnallinen tunnettuustutkimus, Dagmar, 2009). Näihin lukuihin voin johtajana olla erittäin tyytyväinen.
Kansainvälisyys nykytaiteessa on ikuinen keskustelunaihe - kansainvälisestä arvosta ja arvostuksesta kun ei ole absoluuttista mittaria. Kun aloitin Kiasman johtajana, suurin osa tapaamistani kansainvälisellä nykytaiteen kentällä toimivista kollegoistani ei ollut koskaan Kiasmasta kuullutkaan. Vuonna 2008 Kiasma kuitenkin kutsuttiin ensimmäisenä pohjoismaalaisena museona Art Basel taidemessuille ja samana vuonna Kiasma aloitti yhteistyön Solomon R. Guggenheim museon kanssa. Vuonna 2009 Kiasma tuotti yhteistyössä FRAMEn kanssa Venetsian Biennaalin suomalaisen paviljongin. Nämä saattavat tuntua ulkopuolisen silmin pieniltä asioilta, mutta ovat todellisuudessa tärkeitä osoituksia siitä, että Kiasma on luomassa asemaa maailman suurimmilla taideareenoilla. Tästä on uuden museonjohtajan hyvä jatkaa.
Kiasman avaamisen aikaan ja Tuula Arkion johtajakaudella museon johtaminen oli hyvin erilaista kuin nykyään. Uudelle museolle virtasi sekä varoja että kansainvälistä kiinnostusta sen uutuuden ja kansainvälisen arkkitehtinimen takia. Aloittaessani Kiasman johtajana miltei kymmenen vuotta myöhemmin oli korkea aika määritellä uudelleen sekä museon linja, että sen toiminnan tavoitteet. Museon olemassaolo ei voinut enää perustua avajaisvuoden aikaisiin arvoihin. Johtaminen vuonna 2007 – ja tästä eteenpäin - vaati talousasioiden, yhteiskuntasuhteiden, sekä tuotetun taiteellisen sisällön jatkuvaa uudelleenarviointia. Nykytaiteen organisaatiolle on aina mielestäni eduksi henkilökunnan liikkuvuus ja uusien näkemyksien mukaan tulo. Niinpä koen rikkautena sen, että minun oli mahdollista palkata Kiasmaan nuoria, näkemyksellisiä kollegoja, joiden taidekäsitys ei kummunnut 70 –luvulta, eikä oletus Kiasman asemasta perustunut kymmenen vuoden takaisiin malleihin.
Kiasman profiili on nimenmaan nykytaiteen organisaationa selkeä, kansainvälinen ja uniikki. Se ei toiminnassaan ole koskaan kilpaillut Ateneumin tai muiden suomalaisten museoiden kanssa. Sille asettamani benchmarkit löytyvät Tate Modernista ja Moderna Museetista. Viime vuosien kävijämääräkehitys, kansainväliset näyttelyt ja uudet yhteistyökumppanuudet heijastavat uudenlaista museoajattelua – sekä johtamista joka perustuu faktoihin, ei yksittäisiin mielipiteisiin. Maailma on erilainen nyt kuin 10 vuotta sitten. Toivonkin alalle paljon uusia toimijoita, joiden näkemykset ja arvot katsovat eteenpäin – eivätkä haikaile omien menetettyjen mahdollisuuksiensa perään.
Helsingin Sanomissa 27.12.2009 julkaistiin Maria Mustrannan Eija-Liisa Ahtilaa käsittelevä kirjoitus. On sinänsä hienoa, että Ahtilan loistavaa kansainvälistä uraa ja viimeaikaisia saavutuksia käsitellään perusteellisesti valtakunnanmediassa. Ikävä kyllä juttuun sisältyi myös muutamia selkeitä asiavirheitä.
Jutussa viitataan Kiasman Tukisäätiön toukokuussa 2009 Kiasman kokoelmiin hankkimaan Ahtilan videoinstallaatioon Missä on Missä. Hankinta oli kallein Kiasman kokoelmiin koskaan ostettu teos, sekä ehdottomasti yksi Kiasman kokoelman merkittävimpiä hankintoja. Merkittävää hankinnassa oli myös se, että teos oli ensimmäinen Kiasman Tukisäätiön museon kokoelmaan hankkima teos.
Kiasman Tukisäätiön toiminta on kokonaisuudessaan rahoitettu yksityisellä rahoituksella. Näin ollen myös Tukisäätiön tekemät hankinnat on rahoitettu yksityisten henkilöiden ja yrityksien lahjoittamilla varoilla - ei julkisilla rahoilla, kuten Mustrannan kirjoitus antaa ymmärtää. Tukisäätiön toiminta on uutta, eikä vastanalaista rahoitusmallia löydy suomalaiselta museokentältä. Tukisäätiön tuki Kiasmalle on korvaamatonta juuri siitä syystä, ettei Opetusministeriön kautta Kiasmalle kanavoidut julkiset varat riitä edes Kiasman kokoelman välttämättömimpiin hankintoihin. Ilman Kiasman Tukisäätiötä ja sen yksityisiä lahjoittajia ei Ahtilan teosta olisi koskaan voitu hankkia Kiasman kokoelmiin.
Toinen Mustrannan esille nostama kysymys liittyi Kiasman uusien kokoelmahankintojen esittämiseen. Toimittaja ihmetteli, miksi Missä on Missä ei ole ollut esillä Kiasmassa vielä, vaikka teoksen hankinnasta on kulunut jo puoli vuotta. Kiasma suunnittelee parhaillaan Missä on Missä -teoksen esittämistä. Suurin osa Kiasman uusista kokoelmahankinnoista ei ole yleensäkään heti esillä, vaan seuraavan sopivan näyttelykokonaisuuden yhteydessä. Kiasmalle ei ole yleisön puolesta esitetty kyselyitä teoksen esittämisen ajankohdasta. Vaativan installointisuunnittelun jälkeen uskallan kuitenkin luvata että teos tulee olemaan esillä yleisön kannalta optimaalisissa olosuhteissa ja juuri oikeaan aikaan.
Tänään ilmestyvässä Suomen Kuvalehdessä on Hannele Jäämeren artikkeli ja haastatteluni liittyen Kiasman haasteisiin ja lähtöni syihin. Pitkän haastatteluprosessin aikana myös minulle itselleni selkiytyi asioiden oikea syy- ja seuraussuhde. Vaikka entoki suhtautunut parin kuukauden takaiseen lähtöpäätökseeni kevyesti silloinkaan, on vasta kulunut aika ja käymäni keskustelut tuoneet tarvittavaa perspektiiviä asioiden ymmärtämiseen.
Kiasman johtajalla on vastuu kaikesta, mutta ei todellista valtaa päättää juuri mistään tärkeistä asioista. Kyse ei ole tässä suhteessa ihmisistä, vaan rakenteista. Valtion virastona rakenne saattaa näyttää siltä, että viraston päälliköllä olisi lähes rajoittamaton valta oman organisaationsa asioihin. Todellisuudessa kuitenkin valtaa käyttävät lähinnä ministeriöt ja Valtion taidemuseon ylijohtaja. Rakenne tekee myös päätöksenteon prosessit hitaiksi ja joustamattomiksi. Päättäjät istuvat kaukana toiminnasta. Toiminnan sisältö ja sen vaatimukset ovat päättäjille vieraita. Organisaatio, jonka tulisi olla dynaaminen, eteenpäin katsova ja ajan hermolla kutistuu yksiköksi excel taulukkoon muiden joukkoon.
Edeltäjäni, Tuula Karjalainen, nosti esiin taloudellisten resurssien vähentymisen ja toiminnan näivettymisen resurssien puutteeseen. Vaikka tämä on edelleen todellinen uhka, näen asian myös laajempana ongelmana. Ydinasia ei ole rahojen tai resurssien puuttuminen. Keskeistä on se, ettei museon johtajalle edes anneta mahdollisuutta korjata tätä (ja montaa muuta keskeistä ongelmakohtaa) parhaaksi näkemällään tavalla. Työvälineitä johtamiseen on erittäin niukasti. Yhtenäistämisen hengessä Kiasmalta on viety myös monia sen erityispiirteisiin kuuluvia elementtejä. Yhtenäistämisen nimissä erityislaatuisuutta ei suvaita.
Nykytaide ei ole sielultaan palvelu, eikä nykytaiteen organisaatio voi olla vain palveluja tuottava virasto. Nykytaiteen organisaation erottaa muista organisaatioista sen sisäsyntyinen tarve olla läsnä ajassa. Se työskentelee elävien ja läsnä olevien taiteilijoiden kanssa maailman kilpailuimmalla markkinalla. Nykytaide itsessään on liikkuvaa, kansainvälistä ja herkästi reagoivaa. Suomalainen valtion organisaatio ei voisi todellisuudessa olla kauempana tästä.
Näistä syistä Kiasmasta tulisi tehdä itsenäinen organisaatio, jota se oli pitkään ennen kuin Kiasman rakennus luotiin. Itsenäistyminen on tuonut hyviä tuloksia esimerkiksi Ruotsissa, jossa Moderna Museet erotettiin Nationalmuseumista ja Valdemarsuddesta omaksi yksikökseen joitain vuosia sitten. Itsenäisenä säätiönä Kiasma olisi vastuussa omasta toiminnastaan, sen rahoittamisesta ja onnistumisesta. Toki valtio olisi tässäkin mallissa päärahoittajana, samoin kuin useissa muissa kulttuuriorganisaatioissa.
Olisin itse ollut mielelläni viemässä eteenpäin tällaista muutosta. Vaikka saimme organisaatiossa kolmessa vuodessa aikaan paljon, ei aika ollut vielä kypsä näin dramaattiselle suunnan muutokselle. Uskon kuitenkin, että viime aikojen kehitys on osoittanut muutoksen välttämättömäksi. Toivoisin ymmärrystä Kiasmalle, joka pyristelee erilaisten mahdottomuuksien ristipaineessa. Kenen etu voisi olla se, että tältä organisaatiolta katkotaan siivet?
Museotyö on aina ollut minulle haave ja toive. Olen saanut tehdä sitä työtä 30 vuotta. Se on pitkä aika, ja olen nauttinut työstäni kovasti.
Kiasma oli minulle unelma, joka täyttyi. Olen päässyt näköalapaikalle ja työskentelemään monien merkittävien, arvostettujen ja pätevien ihmisten kanssa. Työ on ollut vaativaa, mutta se on antanut minulle paljon. Pian on kulunut kolme vuotta Kiasmassa. Minulla oli aloittaessasi paljon ideoita, ajatuksia ja toiveita. Yhteistyö on sujunut ”värikkäästi”, mutta tuloksia tuoden. Minulla on miellyttävä ja tyydyttävä tunne siitä, että monet ideat ja toiveet - sekä minun omani että taiteilijoiden ja kollegoiden - ovat Kiasmassa toteutuneet. Tunnen saaneeni paljon aikaan. Itse asiassa tunnen, että olen tehnyt enimmän osan siitä mitä toivoinkin saavani tehdä.
Nykytaide ja Kiasma ovat minulle tärkeitä. Ne ovat enemmän kuin vain työ ja työpaikka. Kiasman Tukisäätiö ja Valtuuskunta ovat tuottaneet minulle paljon iloa. On hienoa, että asiat ovat mielestäni edenneet ja että Kiasmalla on loistavat tukijat ja kumppanit sekä Kiasman Tukisäätiössä että Valtuuskunnassa. Olen onnellinen siitä, että monet ihmiset ovat halunneet lähteä mukaan toimintaan ja että minä olen saanut olla luomassa säätiötä ja valtuuskuntaa Kiasman tueksi.
Lähestyn 50 vuoden ikää. Halusipa sitä tai ei – se on virstanpylväs elämässä. Silloin pohtii mennyttä ja tulevaa. Kuluva vuosi Taiteen keskustoimikunnassa on tuonut minulle piristävää uutta näköalaa museomaailman ulkopuolelta. Vaikka suhtautuisi työhönsä intohimoisestikin, ei ihmisen tarvitse eikä aina ehkä ole tarpeenkaan, tehdä samaa työtä koko ikäänsä. Näköalan vaihtaminen voi olla hedelmällistä sekä itselleen että muille.
Mahdollisuus aloittaa jotakin uutta on jännittävä ja houkutteleva. Samalla voi tuntea iloa, kun ”näkee kättensä työn”. Voi kokea, kuin näyttelijä onnistuneen esityksen jälkeen: nyt se on ohi, mutta se onnistui ja se oli hienoa!
Att arbeta på museum har alltid varit mitt drömjobb. Jag har haft privilegiet att göra det i 30 år. Det är en lång tid och jag har njutit av mitt arbete.
För mig var Kiasma en dröm som gick i uppfyllelse. Jag har fått uppleva hur det är att arbeta utifrån en verklig utsiktsplats, tillsammans med betydande och professionella mänskor. Arbetet har varit krävande, men det har gett mig mycket. Snart har tre år förflutit på Kiasma. Jag hade en hel del idéer, tankar och önskningar när jag började. Samarbetet har varit ”färgstarkt” men det har gett resultat. Det är tillfredsställande att veta att många idéer och planer, både mina egna, konstnärers och kollegers, har förverkligats i Kiasma. Jag känner att jag har fått mycket gjort. Egentligen käns det som om flere viktiga saker blev verklighet, än jag kunde drömma om.
Nutidskonst och Kiasma är viktiga för mig. De är mycket mer än bara arbete och en arbetsplats. Kiasmas understödsstiftelse och Kiasmas delegation har gett mig mycket glädje. Det är en fin sak att sakerna har gått framåt och att museet har ett viktigt stöd i både stiftelsen och i delegationen. Jag är glad för att så många ville vara med om att skapa stiftelsen och delegationen för att på så sätt stöda vårt arbete.
Jag närmar mig 50-års strecket. Vare sig man vill det eller inte är det en av livets milstolpar. Tankarna söker sig lätt till både det förflutna och det framtiden. Under det gångna året har arbetet vid och med Centralkommissionen för konst gett mig ett nytt perspektiv på kultur och konst, utanför museivärlden. Fastän man förhåller sig passionerat till sitt arbete, är det ju inte nödvändigt att arbeta med samma saker hela livet. Att byta perspektiv kan vara nyttigt både för en själv och för andra.
Möjligheten att börja med något nytt är både spännande och lockande. Samtidigt kan man känna en tillfredsställelse när man ser resultatet av ”sina egna händers arbete”. Man kan tänka, som en skådespelare efter en lyckad föreställning: ”nu är det över, men det lyckades och det blev bra”!
Helsingin Sanomien Mielipide palstalla pe 21.8.2009 julkaistussa kirjoituksessa kansanedustaja (kok) Sanna Perkiö nosti esiin idean Helsinki Baltic Biennalesta. Innostuin kirjoitusta lukiessani – kerrankin uusi idea nostetaan lähtökohtaisesti oikealle tasolle ja asioita katsotaan tarpeeksi laajasti.
Itämeren alueella toimii erilaisia taiteen alan yhteistyöverkostoja, kuten Ars Baltica, joiden toiminnan kautta yhteistyön pohjaa on luotu useita vuosia. On myös totta, että Kiasmassa joka viides vuosi järjestettävä ARS nykytaiteen katselmus on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Pohjoismaiden merkittävimmistä taidetapahtumista. Vuonna 2011 ARS juhlii viidettäkymmenettä juhlavuottaan Afrikka teeman merkeissä. ARS on kuitenkin vain yhden museon näkemys kansainvälisen nykytaiteen kiinnostavimmista ilmiöistä. Helsinki Baltic Biennalella olisi mahdollisuus toimia Venetsian Biennalen kaltaisena areenana, jossa useiden eri maiden, organisaatioiden ja taidetoimijoiden näkemykset loisivat yhdessä kansainvälisesti kiinnostavan kokonaisuuden. Nykytaiteen kentällä ei koskaan ole liikaa kansainvälisiä tapahtumia. Vaikka maiden ”viralliseen” edustukseen perustuva sisällön luominen alkaa olla ajatuksena vanhanaikainen on aina kuitenkin kiinnostavaa nähdä, mitä eri maiden organisaatiot voivat luoda yhdessä. Yhteistyön seurauksena syntyy useimmiten uutta ja kunnianhimoisempaa tulosta, kuin taideorganisaatioiden olisi yksin mahdollista tuottaa.
Heinäkuisessa Helsingissä Helsinki Baltic Biennale elävöittäisi paitsi taide-elämää, myös turistien kokemusta Helsingistä kulttuurisesti kiehtovana ja ajankohtaisena kaupunkina. Vaikutus kaupungin talouteen ja kansainväliseen brändiin olisi ilmeinen. Oikein markkinoituna Biennale voisi muodostua sekä kulttuuriviennin, että –tuonnin kärjeksi. Lisäksi se toimisi areenana uusien suomalaisten nykytaidekykyjen kansainvälistymisessä.
Toivon todella, että Helsingin kaupungin lisäksi useat kulttuuritahot innostuisivat suunnittelemaan tätä ideaa eteenpäin. Kiasma ilmoittautuu täten mukaan tukemaan tämän kiinnostavan idean jatkokehittelyä.
Risto Niemisen kirjoitus Suomalainen umpio (Suomen Kuvalehti 32/2009) nosti esiin useita mielenkiintoisia keskusteluja suomalaisen kulttuurin rahoituksen ja liikkuvuuden ympärillä. Erityisen ilahtunut olin kulttuuriviennin- ja tuonnin ympärillä virinneestä keskustelusta, johon Sanna Perkiön kirjoitus Suomen Kuvalehdessä (33/2009) toi kaivattua, laajempaa näkökulmaa.
Puhetta kulttuurin viennistä ja tuonnista tulisi olla paljon nykyistä enemmän. Kulttuurin viennissä tasoja ja toimijoita on useita. Ei ole yhtä kattavaa kansallista strategiaa, johon vienti- ja/tai tuontiponnistelut perustuisivat – jokainen taiteen ala tarkastelee asiaa omasta näkökulmastaan. Samaan aikaan Suomen brändin kehitystä pohditaan useassa työryhmässä. Itse kannatan ensisijaisesti kahta näennäisesti tosistaan kaukana olevaa kulttuuriviennin muotoa. Toisaalta yksittäisten taiteilijoiden vapaan kansainvälistymisen tukemista, toisaalta suurempien organisaatioiden tai hankkeiden pitkälle menevää, strategisesti orientoitunutta yhteistyötä kansainvälisten partnerien kanssa.
Nuoret nykytaiteilijat elävät lähtökohtaisestikansainvälisessä maailmassa, jossa ulkomaille muuttaminen tai sieltä Suomeen palaaminen voivat olla luontevia askeleita työuran eri vaiheissa. Erityisesti nuorien taiteilijoiden tulisi voida viettää aikaa ulkomailla ilman vaatimusta konkreettisesta projektista tai aikaansaannoksesta. Joskus taiteilijan urakehitykselle voi olla suosiollisinta vapaa verkostoituminen ja työskentely maailman taidemetropoleissa. Taiteilijaresidenssitoimintaa suurissa kaupungeissa pitäisi siksi mielestäni lisätä – New Yorkin, Lontoon ja Tokion tyyppisten kaupunkien lisäksi residenssejä tulisi olla laajemmassa mittakaavassa myös esim. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.
Toinen tärkeä kulttuuriviennin muoto on kulttuuriorganisaatioiden välinen strateginen verkostoituminen, jonka kautta voidaan synnyttää pitkällä tähtäimellä vaikuttavaa ja laajoja uusia avauksia tukevaa yhteistyötä. Oleellista näissä yhteistyömuodoissa on se, että mahdollinen lisärahoitus myönnetään heti usealle vuodelle ja onnistumisen mittaamisesta sovitaan yhteiset pelisäännöt. Minusta onnistumista ei ole se, että jotakin tapahtuu, vaan se, mikä merkitys tapahtumasta syntyy. Esimerkiksi pelkkä taidenäyttelyn tekeminen ulkomailla ei ole onnistunutta kulttuurinvientiä – sen seurauksena on synnyttävä merkityksiä, pysyviä kontakteja, toimintamalleja ja jatkotoimenpiteitä.
Kulttuurin tuonnissa Kiasma on yksi Suomen edelläkävijöistä. Tosin nykytaiteen organisaation näkökulmasta puhe kulttuurintuonnista vain ei ole kovin merkityksellistä. Nykytaiteen piirissä taide elää globaalissa liikkuvuudessa, jossa maantieteellisillä rajoilla ei ole useinkaan valtavaa merkitystä. On toki oleellista, että suomalaiset yleisöt voivat kokea kansainvälisiä tähtinäyttelyitä omassa maassaan. Aitoa kulttuurituontia syntyy kuitenkin nimenomaan silloin, kun esimerkiksi taiteilija, kuraattori tai ohjaaja viettävät aikaa projektinsa äärellä suomalaisten kollegoidensa kanssa. Pelkkä taiteen tuominen ei sinänsä riitä.
Itse koen kulttuurin ja taiteen liikkuvuuden suurimpana esteenä nykyisten rahoitusjärjestelmien joustamattomuuden. Suurien projektien aikataulut venyvät vuosien mittaisiksi – myös rahoituksen tulisi venyä tällaisten projektien tueksi. Kiinnostavampi malli onkin ehkä hybridi, jossa valtio, kunta tai kaupunki tulee mukaan yhdeksi partneriksi laajempaan toimintamalliin. Tällainen pohja voisi olla esimerkiksi Sanna Perkiön Helsingin Sanomien (21.8.2009) mielipidepalstalla ideoimalle Helsinki Baltic Biennaalella.
Finland är sommarutställningarnas förlovade land. Litet föraktfullt talar man om ladugårdsutställningar och menar ed det att det inte är så noga med kvalitet eller ens kvantitet. Idag anser vi att ”det alltid” har funnits sommarutställningar, men så är naturligtvis inte fallet. För den initierade publiken torde det vara klart att det var Aimo Tukiainen som startade fenomenet på sitt sommarställe Purnu vid Längelmävesis strand. Han lät bygga ett antal, små lätta utställningshallar i samband med sin sommarateljé och bjöd in några av sina närmaste konstnärsvänner att ställa ut. Början var alltså halvprivat, vänner som gärna även på sommaren ville visa upp sin konst och kanske nå andra målgrupper än man vanligtvis nådde i städernas gallerier. Man lyckades långt över förväntningarna, och det ledde sedan till att många andra följde efter i spåren. Vi har alltså främst Aimo Tukiainen att tacka för att vi idag året om kan uppleva spännande och intressant konst även då städernas gallerier stänger för sommaren.
Vissa av de här sommarutställningarna har levt et långt och stabilt liv, andra har varit, kanske närmast konstnärliga experiment, som haft sin beställning just då det arrangerats men kanske inte senare. Vi minns platser som Pirkanpohja i Österboten som under ett stort antal år fungerade som den kanske viktigaste nutidskonstplatsen i sin region. Delvis var det under en tid då det inte fanns just några verkliga alternativ och Pirkanpohjas synlighet och betydelse kan sannolikt inte överskattas. Den var central.
En sommarutställnings nestor hittar vi i den för alla bekanta Retretti. För många har det blivit ett ställe man alltid besöker som hör till sommarens kulturprogram. Retretti och Nyslotts operafestival stöder ju även på ett bra sätt varandra och det är ganska praktiskt att kombinera dem. Retrettis grundkoncept är ett välbeprövat och fungerade gammalt sätt att verka. Som ”inkastare” har man en för den stora allmänheten välkänd konstnär, i år Albert Edelfelt, och som påkörare elltid något intressant och ofta överraskande av en nutidskonstnär. I år har Kim Simonsson fått fylla de visuellt spännande grottorna med sina suggestiva skulpturer. De är som gjorda för den miljön. En spännande och övertygande utställning.Retretti har under årens lopp kämpat med sin ekonomi men aldrig gjort avkall på sin konstnärliga linje och helheten, tillsammans med den tammerforsiska grafikverkstaden Himmelblaus fina konstnärer är konstcentret alltid väl värt ett besök.
En annan sommarutställning som man så gott som alltid besöker är den i Mänttä. Den har genom åren varit den som mest överraskar och den har ofta bjudit på, även för initierade sakkunnigt fackfolk, överraskningar och nya konstnärsbekantskaper. Särskilt minna jag den utställning professorn Juhani Tuominen från Lapin Yliopisto sammanställde för et par åren sedan. Den förde flere konstnärer från norr i rampljuset – och de har hållit där. Det var en viktig kulturpolitisk påminnelse om att all intressant konst inte görs i huvudstadsregionen. Årets utställning, sammanställd av förra Kiasmachefen Tuula Karjalainen är helt i en klass för sig själv. Den tar modigt ut svängarna och lämnar säkert ingen oberörd. En annan utställning hon kuraterat är den i Salo konstmuseum Veturitalli i samarbete med Maaseudun sivistysliitto. Man kan se konst av allt från Victor Westerholms klassiska kor till Erkki Pirtolas finurliga installation. Den fokuserar på ”livet på landet” och rör sig på en tidsaxel på över hundra år. Den är avgjort sevärd och tillför intressanta synvinklar på nutidskonst och jordbrukarliv. Jag tyckte bra om den., också.
Helsingin Sanomien 12.6.2009 julkaisema artikkeli ”Museot maksavat taiteesta miehille enemmän kuin naisille” herätti sekä Kiasman sisällä että laajemmassa taidepiirissä paljon keskustelua. Artikkeli veti mutkat suoriksi monessa kohdassa. En aio ruotia kaikkia yksityiskohtia tässä kirjoituksessa, mutta puuttuisin mielestäni kahteen tärkeimpään epäkohtaan. Ensinnäkin Suomen kokoisessa maassa nykyisellä rahoitusrakenteella ei mikään museo tai museot pysty hankintojensa kautta määrittelemään ”kärkigallerioita”. Toiseksi museot eivät perusta hankintavalintojaan henkilökohtaisiin tai sukupuoleen perustuviin mielipiteisiin – hankinnoista päättävät ammattilaisista koostuvat monipuoliset raadit.
Artikkelissa pääteltiin, että Kiasman ja Helsingin kaupungin taidemuseon ostojen perusteella maan kärkigalleriat ovat Anhava ja Heino. Ottamatta kantaa kyseisten gallerioiden laatuun tai merkittävyyteen on todettava, että Kiasma ja Helsingin kaupungin taidemuseo eivät yksinään määrittele minkään gallerian tai tahon merkitystä. Suomessa toimii useita muita museoita ja säätiöitä, joiden yhteenlasketut hankinnat ovat paljon suuremmat. Esimerkiksi Emman hankintojen jättäminen pois tästä artikkelista oli täysin perusteetonta. Osassa suomalaisia gallerioita myydään niin arvokasta taidetta, ettei esimerkiksi Kiasman hankintabudjetissa ole sellaiseen varaa. Vaikka siis haluaisimme ostaa enemmän ja useammilta, ei meillä ole siihen taloudellista mahdollisuutta. Gallerian merkittävyyttä ei missään mittakaavassa määrittele yksinomaan se, mitkä museot siltä taidetta ostavat. Gallerian toiminta ei Suomen kokoisessa maassa voi koskaan perustua yksistään museoiden hankintoihin.
Kiasman hankintoja pohditaan pitkään ja laajasti. Kysymys taiteilijan sukupuolesta ei koskaan minun aikanani ole noussut esille. Paljon suurempi epäkohta on se, ettei Kiasman hankintabudjetin puitteissa ole mahdollisuutta ylläpitää tai laajentaa Valtion taidemuseon nykytaiteen kokoelmaa riittävissä määrin. Kiasman hankintabudjetti oli museon avajaisvuodesta saakka pysynyt samana. Vuosina 2008 ja 2009 budjettiin saatiin kertakorotus, mutta tämä ei tarkoita, että hankintabudjetti olisi pysyvällä tai merkittävällä tavalla kasvanut. Vuonna 2009 hankintabudjetti oli lisärahoineen noin 450 000 euroa. Nykytaidetta tuntevat tietävät, ettei tällä määrärahalla pysty hankkimaan kattavaa määrää suomalaista nykytaidetta, kansainvälisestä taiteesta nyt puhumattakaan. Kiasman Tukisäätiön tuella tänä vuonna Kiasman kokoelmiin hankittu Eija-Liisa Ahtilan videoteos teki tässä suhteessa poikkeuksen. Se on merkittävin Kiasman kokoelmiin hankittu teos, johon Kiasmalla ei olisi oman määrärahansa puitteissa ollut koskaan varaa. Olin erityisen iloinen siitä, että Tukisäätiön ensimmäinenhankinta oli nimenomaan suomalaisen naistaiteilijan työ. Tänä vuonna siis ero mies- ja naistentaiteilijoilta hankittujen teosten hinnoissa tuli kurottua umpeen.
Kiasmassa teosten hankinnasta päättää hankintalautakunta. Tämä koskee sekä Kiasman omalla hankintabudjetilla hankittuja teoksia että esimerkiksi Kiasman Tukisäätiön tuella hankittuja teoksia. Koska hankintabudjetti on rajallinen päätämme ikävä kyllä useimmiten hankkimatta jättämisestä kuin hankkimisesta. Mikäli taiteilijoiden työllistymismahdollisuuksia ja gallerioiden liiketoimintamahdollisuuksia halutaan todella edistää olisi ensin puututtava arvolisäverokäytäntöön ja toiseksi lahjoitusten verokohteluun.Näistä asioista soisin keskusteltavan enemmän myös Suomen valtamedioissa.
Berndt Arell