Janne Saarakkala, Puhuva pää. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.
Janne Saarakkala, Puhuva pää. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

Esittävää taidetta

Esitystaide, esitykselliset teokset, aikaan ja paikkaan sidotut livetilanteet sekä yleisön osallistaminen ovat yhä enemmässä määrin tulleet osaksi nykykuvataidetta – eikä enää vain näyttelyitä virkistävänä oheisohjelmana tai osana erityisiä performanssitapahtumia. Nyt museoissa ei katsella enää pelkkiä kuvia tai elokuvia, vaan toisia, elossa olevia ihmisiä.

Nykyesitystaiteen merkittävät nimet ovat saaneet jo huomattavia museonäyttelyjä. Esimerkiksi ranskalaisen Xavier Le Royn retrospektiivi on kiertänyt maailmaa vuodesta 2012 alkaen. Viime vuonna se nähtiin New Yorkissa Modernin taiteen museon nykytaiteen osastolla PS1:ssa.  Kiasmassa Le Royn esityksiä on nähty pariinkin otteeseen. Esityksiä voidaan nykyään myös hankkia kokoelmiin sellaisenaan eikä vain dokumentteina tai reliikkeinä jo tapahtuneesta.  Esimerkiksi Kiasma-teatteri hankki vuonna 2013 huutokaupasta sveitsiläisen Martin Schickin teoksen 25 Minutes oikeudet.

Notkeat liukumat galleria- ja esitystilojen välillä ovat jo arkipäivää monissa nykytaiteen museoissa. Kiasmassa erityisesti teatteri.nyt –festivaalien aikaan eri esitysmuotojen kategorioita rikkovat esitykset ovat vallanneet myös galleriatiloja. Toisinaan esitys on osa näyttelyä, kuten itävaltalaisen kuvataiteilijan Markus Schinwaldin näyttelyssä Tukholman Magasin III:ssa toukokuussa, jossa esiintyi Kuninkaallisen baletin tanssijoita. Schinwaldin suunnittelema koreografia – itse säveltämäänsä musiikkiin – sijoittui keskelle taiteilijan installaatiota, joka muodosti jo sinällään esityksellisen kokemuksen, kun sisäänkäynti tapahtuu vaatekaapin kautta kuin Narniaan konsanaan.

Yleisöstä esiintyjäksi? Sisäänkäynti Markus Schinwaldin näyttelyyn. Kuva: Kati Kivinen.

Yleisöstä esiintyjäksi? Sisäänkäynti Markus Schinwaldin näyttelyyn. Kuva: Kati Kivinen.

Lontoon Tate Modernissa järjestettiin toukokuun puolivälissä kahden päivän mittainen tanssitaiteen tapahtuma kysyvällä otsikolla If Tate Modern was Musée de la danse? Se oli ranskalaisen tanssijan ja koreografin Boris Charmatzin ohjaama tapahtuma, joka sijoittui museon avaraan turbiinihalliin ja galleriatiloihin. Myös yleisö pääsi tanssimaan, sillä esitysten ohella tarjottiin mm. tanssitunteja ja -työpajoja.  Tapahtuman ideana oli muuttaa museon pariksi vuorokaudeksi liikkeeksi, aikaan sidotuksi osallistavaksi tapahtumaksi, joka tarjoaisi toisenlaisen tavan kokea näyttelytilanne ja itse museoinstituutio.

Kiasmassa Helsingin Juhlaviikkojen yhteydessä elo-syyskuussa koettavista Tino Sehgalin eläviin tilanteisiin pohjautuvista teoksista saa esimakua paraikaa Amsteradmin Stedelijk –museossa, jossa hänellä on käynnissä vuoden mittainen näyttely. Eri puolille museota sijoittuvat, kuukausittain vaihtuvat teosesitykset ovat käynnissä museon aukioloaikoina, vuoden jokaisena päivänä.  Vielä Helsinkiä ennen Sehgalin toinen näyttely tullaan näkemään Berliinissä Martin-Gropius-Baussa ensi kesänä. Jokaisessa paikassa, jokaisessa tilanteessa Sehgalin teokset, samoin kuin monet muut nykytaiteen esitykselliset teokset, ovat ainutkertaisia ja uniikin kokemuksen arvoisia, kuten paraikaa Kiasma-teatterissa Janne Saarakkalan vuorovaikutteiseksi installaatioksi muuntuvassa esityksessä Puhuva pää.