Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Emme ole yksin

Tosinaan törmää väitteeseen, jonka mukaan kanssakäyminen verkossa on jotenkin erilaista kuin tavallinen kasvokkain oleminen. Että WhatsApp-viestit ja videopuhelut ovat ikään kuin varjoja jostakin oikeasta viestinnästä, joka tapahtuu luonnollisesti ja ilman teknologisia välikäsiä. Kuten tutkija Sherry Turkle (asiaankuuluvasti nimetyssä) kirjassaan Alone Together tämän muotoilee, teknologian avulla olemme enemmän ja enemmän yhteydessä toisiimme ja silti kuitenkin alati yksin: omiin uutisvirtoihimme älypuhelimen tai tietokoneen läpi uppoutuneina.

Väite on totta kai pitkälti hevonkukkua.

#ALONETOGETHER-teos (terkkuja vaan Turklelle) toimii tästä erinomaisena esimerkkinä. Se havainnollistaa verkkoviestinnän intiimiyttä sekä toisaalta tämän intiimiyden ja verkon anonyymiyden mahdollistamaa haavoittuvuutta. #ALONETOGETHER näyttää, että verkkoviestinnästä puuttuva jaettu fyysisyys ei suinkaan vähennä kohtaamisten voimaa.

”Can I take a photo?”

Kiasman kolmannessa kerroksessa on pieni pimeä hirsimökki. Sen sisällä on kamera, mikrofoni, kolme näyttöä ja nettiyhteys. Menin sisään tietämättä, mitä odottaa. Näytöillä kolme taiteilijaa – kollektiivi LaBeouf, Rönkkö & Turner – katsoivat kohti. Odottavina, ehkä tylsistyneinä. He kuulivat ääneni, mutta pystyivät viestimään takaisin vain kirjoittamalla.

Kosketuksen ei tarvitse olla fyysistä.

Liityin mökissä entuudestaan olleiden teinikaverusten seuraan, ja juttelimme kaikki yhdessä niitä näitä. Jossain vaiheessa taiteilijat pyysivät, että soittaisimme musiikkia. Teinit vetivät uskomattoman energisen tanssi- ja lauluspektaakkelin JVG:n Teemun ja Jarin tahtiin. Harvalla live-keikallakaan olen nähnyt sellaista vimmaa ja intoa. Taiteilijat olivat äimänä, kuten olin minäkin.

“Well, Johannes. Your moves better be good”, kirjoitti LaBeouf.

Kuumotti. Mutta toisaalta olen viime aikoina ajatellut paljon erästä tiettyä kappaletta, joten päätin soittaa sen. Kerroin, että esikoiseni syntyi muutama viikko sitten ja että hänen toinen nimensä on Alma. Nimi liittyy (monen muun tärkeän asian lisäksi) japanilaisen Acidman-yhtyeen biisiin ALMA. Se kertoo tähdistä, rakkaudesta, ikuisuudesta ja yhdessäolon merkityksestä. Siitä miten maailma alkaa kosketuksen lämmöstä.

“We need to have some communal swaying”, kirjoitti Turner, kun olimme kuunnelleet kappaletta hetken aikaa. Ja niin me kaikki kuusi hymyilimme, kuuntelimme ja aloimme keinua yhdessä tahdissa. Minä ja teinit mökissä, LaBeouf, Rönkkö ja Turner ruuduilla. Jos nykyään kukaan enää polttaisi, joku meistä olisi varmasti kaivanut esiin sytkärin.

Maailma syntyy kosketuksen lämmöstä. Tämän kosketuksen ei kuitenkaan tarvitse olla fyysistä. En tunne näitä taiteilijoita sen kummemmin kuin mökissä olleita teinejäkään, mutta siinä hetkessä koin yhteyttä heihin kaikkiin tavalla, jota on vaikea edes kuvailla. Totta kai ruudun ja tekstin välityksellä yhteytemme oli erilainen kuin kasvokkain, mutta mökistä ulos astuttuani fiilis oli silti selvä: emme ole yksin.

Lue lisää #ALONETOGETHER-teoksesta.

ARS17-näyttely Kiasmassa 14.1.2018 saakka.


Verkkomediatuottaja

Kulttuurisavannien seepra.