Malin Ahlsved, sarjasta Rakas pimeys, 2011, akvarelli. Kuva: Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria
Malin Ahlsved, sarjasta Rakas pimeys, 2011, akvarelli. Kuva: Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Aina ei tarvitse huutaa saadakseen ääntään kuuluville

Aina ei tarvitse olla vahva. Välillä saa vain itkeä ja olla surullinen, samalla tavoin kuin saa hymyillä ja nauraa. Aina ei tarvitse jaksaa, välillä voi ja saa murtua. Pienikokoisellakin teoksella voi olla paljon sanottavaa.

Nykytaiteesta löytyy paljon sellaista, joka voi saada sisimpämme liikahtamaan. Teoksen vahva näkökulma syntyy lähietäisyydeltä ja henkilökohtaisesta kokemuksesta. Teosta ei tarvitse välttämättä koskettaa tullakseen kosketetuksi.

Malin Ahlsvedin omaelämäkerralliset, intiimit pienet tarinat teossarjassa ”Rakas pimeys” käsittelevät usein torjuttuja, peiteltyjä tunteita. Taiteilija haluaa avata keskustelua. Mielen romahduksia ei tarvitse mystifioida. Ne pitää ottaa osana normaalia elämää.

Malin Ahlsved, sarjasta Rakas pimeys, 2011, akvarelli. Kuva: Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Malin Ahlsved, sarjasta Rakas pimeys, 2011, akvarelli. Kuva: Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria

Elämä ei todellakaan olisi todellista, jos siihen ei kuuluisi yllättäviä menetyksiä tai hyvästijättöjä, mutta myös uuden, tuntemattoman vastaanottamista. Se jättää jälkensä meihin. Kokemisen ja tuntemisen taito voi yhdistää meitä toisiimme inhimillisinä ihmisinä.

Muisti säilyttää menneistä kokemuksista seikkoja, jotka koetaan merkityksellisiksi. Ilman muistoja emme voi oppia tai tulla tietoisiksi siitä, keitä me todellisuudessa olemme.

Kiasman kokoelmanäyttely 22.04.2016 – 29.01.2017.


Amanuenssi