Lupa kuvata

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni (yksityiskohta), 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Milloin on lupa ottaa valokuva ja milloin ei? Missä tilanteissa ihmisen moraalin pitäisi johtaa asioihin puuttumiseen eikä vain tilanteen dokumentointiin? Puolalaisen ohjaajan Andrzej Wajdan osuudessa episodielokuvassa Love at Twenty (1962) nämä kysymykset esitetään – ja niihin vastataan – katsojaa kylmäävässä kohtauksessa, jossa pieni tyttö putoaa eläintarhassa jääkarhujen aitaukseen. Tapahtuman nähnyt mies tarttuu kameraansa ja ottaa siitä kuvan, vieressä olevan tyttöystävänsä paheksuessa miehen tekoa. Tarinan sankariksi tulee toinen mies, joka passiivisten katsojien joukosta hyppää epäröimättä aidan yli ja pelastaa lapsen.

Kuvaaja on aina myös silminnäkijä, yksi paikalla olijoista, jolla käytännössä olisi mahdollisuus puuttua tapahtumien kulkuun, vähintään kuvan ottamisen jälkeen. Kiasmassa esillä oleva Alfredo Jaarin elokuvainstallaatio Hiljaisuuden ääni (2006) kertoo kahdeksassa minuutissa Pulitzer-palkitun eteläafrikkalaisen lehtikuvaajan Kevin Carterin (1960-1994) elämäntarinan, joka päättyy Carterin uran huipulle ja pian sen jälkeen kuolemaan oman käden kautta. Carter sai palkintonsa Sudanissa nälänhätäalueelle vuonna 1993 ottamastaan kuvasta, jossa korppikotka on asettautunut maahan istumaan, pedon kärsivällisyydellä odottamaan nälän uuvuttaman lapsen kuolemaa.

Vaikka Carterin kuuluisa valokuva – itse asiassa tekstiin pohjautuvan filmin ainoa kuva – näkyy Jaarin teoksessa vain muutaman sekunnin ajan, se riittää ikuistamaan nähdyn katsojan verkkokalvolle ja muistiin. Kun kuva julkaistiin The New York Timesissa maaliskuussa 1993 kuvituksena Sudanin nälänhädästä kertovaan artikkeliin, toimitus sai satoja yhteydenottoja, joissa kysyttiin kuvassa olleen tytön kohtalosta ja siitä, oliko kuvaaja mitenkään auttanut lasta. Ennen paikalta poistumistaan Carter oli kertomansa mukaan hätistänyt linnun tiehensä, mutta lapsen kohtalosta ei hänelläkään ollut mitään tietoa.

Kevin Carterin ja hänen kuvaajakollegoidensa hengenvaarallisesta työstä väkivallan ja kuoleman todistajina tehty tositapahtumiin pohjautuva elokuva The Bang Bang Club (2010) kertoo 1990-luvun alussa toimineen neljän kuvaajan muodostaman ”klubin” työstä. Näiden kuvajournalismin indianajonesien haastavasta työympäristöstä kertoo ryhmän saama nimi, joka viittaa ampumisen ja samalla kameran laukaisimen ääneen. Carteria ennen klubilaisista sai Pulitzer-palkinnon Greg Marinovich. Ken Oosterbroek ammuttiin 1994 hänen ollessa kuvaustehtävissä lähellä Johannesburgia ja ryhmän neljäs jäsen, João Silva haavoittui vakavasti astuttuaan miinaan Afghanistanissa vuonna 2010.

Alfredo Jaar ei teoksellaan moralisoi kuvaajia, hän ymmärtää hyvin ammatin vaatimukset ja sen, että monissa tapauksissa tapahtumiin puuttuminen voisi merkitä kuvaajan kuolemaa: ”So you can imagine, they have to be able to balance between bringing the images home, and their natural humanist impulses. And believe me, when they witness these tragedies and do not intervene directly, they inevitably have to deal with that physical and mental justification. But for them, to document these realities is their way of intervening.”

Kiinalainen taiteilija Xu Zhen on palannut Kevin Carterin tunnettuun kuvaan performanssissaan The Starving Sudan, joka esitettiin Pekingissä vuonna 2008. Tässä reaaliaikaan ja -paikkaan sijoitetussa kuvaelmassa täytetyn linnun vieressä hiekkakentällä istui afrikkalaistaustainen lapsi, jonka äiti oli paikalla huolehtimassa hänen hyvinvoinnistaan. Sisätiloissa järjestetyssä esityksessä yleisö asetettiin Kevin Carterin – ja kaikkien inhimillistä hätää työkseen kuvaavien – rooliin katsomaan, odottamaan ja ottamaan kuvia.

Kuvaamisen eettisiä puolia käsitellee myös brittiläisen taiteilijan Phil Collinsin video How to Make a Refugee (1999). Siinä seurataan valokuvaajia työssään Kosovon sodan aikana. Videon katsojaa ei voi olla häiritsemättä tapa, jolla pakolaisperheen poikaa asetellaan kuvausta varten. Teini-ikäinen poika on selvästi kiusaantunut ja hämillään, kun häntä pyydetään riisumaan paitansa ja näyttämään arpiaan.

Vastaavanlainen episodi vielä raadollisempana versiona on dokumenttielokuvassa Enjoy Poverty (2009), jossa ohjaaja Renzo Martens opastaa kädestä pitäen kongolaisia, valokuvaajan ammatista – ja sen myötä saadusta elinkeinosta – haaveilevia nuorukaisia kuvamaan nälkiintyneitä lapsia sillä tavoin kuin kansainväliset kuvatoimistot haluavat.

Kylmä totuus lienee, että kuvat kärsimyksestä ja hädästä myyvät paremmin kuin yhtään onnekkaampien kohtaloiden kuvaukset.

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Tallennettu kategorioihin Näyttelyt | Avainsanoina , , | Kommentit poissa käytöstä

Kulttuuri on pääomaa

Alfredo Jaar, KULTTUURI = PÄÄOMA, 2012/2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Alfredo Jaar, KULTTUURI = PÄÄOMA, 2012/2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasman pohjoisfasadiin noussut punainen valoteksti KULTTUURI = PÄÄOMA liittyy taiteilija Alfredo Jaarin näyttelyyn Kun runous ei riitä. Jaar on toteuttanut tekstiteostaan eri kieliversioina eri puolilla maailmaa. Toisinaan sanat on rakennettu neonputkesta, toisinaan ne on painettu suurille kadun varsien mainostauluille. Kiasmassa teos on toteutettu ulkomainoksista tutuin valokirjaimin, jotka istuvat ulkoasultaan kaupunkimaisemaan luontevasti. Teoksen välittämä ei-kaupallinen viesti voi yllättää ja herättää uusia ajatuksia.

Teoksen ytimekäs väittämä on lainattu saksalaiselta taiteilijalta ja yhteiskuntavaikuttaja Joseph Beuysilta (1921-1986). Hänen 1970-luvulta peräisin olevan mottonsa mukaan ihmisen henkiset ominaisuudet ja sen ilmentymät, kuten taide ja kulttuuri ovat yhteiskunnan varsinaista pääomaa, ei niinkään raha. Beuys esitti kaavaansa ”Kunst = Kapital” monessa muodossa, mm. käsin kirjoitettuna seteleihin tai liitutaululle.

Beuysin ajatus istui hyvin 1970-luvun ajan idealistiseen henkeen, sillä samoihin aikoihin sosiologi Pierre Bourdieu kirjoitti kulttuurisesta pääomasta. Hänen mukaansa se muodostuu yksilön tiedoista ja taidoista, suhteista ja kokemuksista: ylipäätään kaikesta ei-rahallisesta pääomasta, jota yksilö voi käyttää aineettomana valuuttana menestyäkseen yhteiskunnassa. Alfredo Jaar kannattaa ajatusta kulttuurin tärkeästä roolista kaikille paremman yhteiskunnan luomisessa. Sekä Jaarin että Beuysin mukaan taide ei saisi olla todellisuudesta vieraantunut, yhteiskunnasta erillään kelluva saareke, vaan sen välityksellä ilmaistavien poliittisten ja yhteiskunnallisten viestien tulisi olla arkipäiväistä elämää. Tätä ajatusta vie eteenpäin tulevien kuukausien ajan Helsingin ytimessä Jaarin välittämä beuysilainen viesti.

Alfredo Jaarin laaja näyttely Kun runous ei riitä avataan Kiasmassa perjantaina 11.4. Se on avoinna 7.9. saakka.

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | Avainsanoina , , , , | Kommentit poissa käytöstä

Maailma jossa elämme

Alfredo Jaar, Miljoona Suomen passia, 1995. Kuva: Kansallisgalleria, Antti Kuivalainen

Alfredo Jaar, Miljoona Suomen passia, 1995. Kuva: Kansallisgalleria, Antti Kuivalainen

Nykytaiteen museo Kiasmalla on ilo järjestää chileläissyntyisen taiteilijan, arkkitehdin ja elokuvantekijän Alfredo Jaarin retrospektiivinen näyttely. Se esittelee ensimmäistä kertaa näin laajasti Suomessa ja Pohjoismaissa Jaarin merkittävää tuotantoa: yli 40 teosta vuosilta 1974-2014.

Alfredo Jaarin ajattelu ja taide edustavat kriittistä, välittävää ja humanistista näkemystä tämän päivän maailmasta. Harkitun esteettiseen muotoon puetut teokset – valokuvat, videot, tilateokset, neonvalotekstit – käsittelevät yhteiskunnan moraalia sekä yksilön osuutta meidän kaikkien yhteisessä kohtalossa. Monet teokset käsittelevät eri puolilla maailmaa käynnissä olevia pitkäkestoisia kriisitilanteita sekä median tapaa kuvata – ja etenkin jättää kuvaamatta – niitä. Suuret tragediat on Jaarin teoksissa usein kuvattu nimetyn henkilön kautta, joka antaa kasvonsa ja katseensa monia muitakin koskettaneille tapahtumille ja niiden seurauksille.

Suomessa Alfredo Jaarin chileläinen tausta kiinnostaa erityisesti. 1970-luvun alussa Chilen tapahtumista pontimensa saanut solidaarisuusliike sekä poliittinen laululiike leimasivat aikaa ja Chilestä saapuivat tuolloin myös maamme ensimmäiset poliittiset pakolaiset.

Henkilökohtainen yhteys Suomeen Jaarilla on ollut 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ensimmäisen kerran tapasin taiteilijan kutsuttuani hänet Oulussa vuonna 1994 järjestettyyn Pohjoinen valokuva –triennaaliin. Sittemmin hänen tuotantoaan oli esillä ARS 95 –näyttelyssä, jossa esillä ollut Miljoona Suomen passia (Helsinki 1995) nähdään nyt uudelleen toteutettuna Kiasmassa. ARS 11 -näyttelyssä tiemme yhtyivät jälleen, kun taiteilijalta oli esillä kaksi Afrikkaan liittyvää teosta. Lisäksi hän vieraili Suomessa näyttelyyn liittyvässä kansainvälisessä seminaarissa. Kiasman näyttelyssä on esillä uusi versio myös Jaarin Suomessa aiemmin toteuttamasta taideprojektista: Rakas Markus (Turun saaristo 2011).

Näyttelyn toteuttaminen Kiasmaan on ollut mittava hanke. Kiitän lämpimästi kaikkia niitä, jotka ovat osallistuneet Alfredo Jaarin näyttelyn suunnitteluun ja toteutukseen. Kiitokset myös kaikille Kiasman yhteistyökumppaneille tuestanne.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin taiteilijalle itselleen. Kiitos innostavasta yhteistyöstä sekä rohkeasta ja koskettavasta taiteesta. Olemme Kiasmassa todella ylpeitä saadessamme esitellä suomalaiselle yleisölle näyttelyn Kun runous ei riitä. Tervetuloa!

Pirkko Siitari
museonjohtaja

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | 1 kommentti