Maailma jossa elämme

Alfredo Jaar, Miljoona Suomen passia, 1995. Kuva: Kansallisgalleria, Antti Kuivalainen

Alfredo Jaar, Miljoona Suomen passia, 1995. Kuva: Kansallisgalleria, Antti Kuivalainen

Nykytaiteen museo Kiasmalla on ilo järjestää chileläissyntyisen taiteilijan, arkkitehdin ja elokuvantekijän Alfredo Jaarin retrospektiivinen näyttely. Se esittelee ensimmäistä kertaa näin laajasti Suomessa ja Pohjoismaissa Jaarin merkittävää tuotantoa: yli 40 teosta vuosilta 1974-2014.

Alfredo Jaarin ajattelu ja taide edustavat kriittistä, välittävää ja humanistista näkemystä tämän päivän maailmasta. Harkitun esteettiseen muotoon puetut teokset – valokuvat, videot, tilateokset, neonvalotekstit – käsittelevät yhteiskunnan moraalia sekä yksilön osuutta meidän kaikkien yhteisessä kohtalossa. Monet teokset käsittelevät eri puolilla maailmaa käynnissä olevia pitkäkestoisia kriisitilanteita sekä median tapaa kuvata – ja etenkin jättää kuvaamatta – niitä. Suuret tragediat on Jaarin teoksissa usein kuvattu nimetyn henkilön kautta, joka antaa kasvonsa ja katseensa monia muitakin koskettaneille tapahtumille ja niiden seurauksille.

Suomessa Alfredo Jaarin chileläinen tausta kiinnostaa erityisesti. 1970-luvun alussa Chilen tapahtumista pontimensa saanut solidaarisuusliike sekä poliittinen laululiike leimasivat aikaa ja Chilestä saapuivat tuolloin myös maamme ensimmäiset poliittiset pakolaiset.

Henkilökohtainen yhteys Suomeen Jaarilla on ollut 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ensimmäisen kerran tapasin taiteilijan kutsuttuani hänet Oulussa vuonna 1994 järjestettyyn Pohjoinen valokuva –triennaaliin. Sittemmin hänen tuotantoaan oli esillä ARS 95 –näyttelyssä, jossa esillä ollut Miljoona Suomen passia (Helsinki 1995) nähdään nyt uudelleen toteutettuna Kiasmassa. ARS 11 -näyttelyssä tiemme yhtyivät jälleen, kun taiteilijalta oli esillä kaksi Afrikkaan liittyvää teosta. Lisäksi hän vieraili Suomessa näyttelyyn liittyvässä kansainvälisessä seminaarissa. Kiasman näyttelyssä on esillä uusi versio myös Jaarin Suomessa aiemmin toteuttamasta taideprojektista: Rakas Markus (Turun saaristo 2011).

Näyttelyn toteuttaminen Kiasmaan on ollut mittava hanke. Kiitän lämpimästi kaikkia niitä, jotka ovat osallistuneet Alfredo Jaarin näyttelyn suunnitteluun ja toteutukseen. Kiitokset myös kaikille Kiasman yhteistyökumppaneille tuestanne.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin taiteilijalle itselleen. Kiitos innostavasta yhteistyöstä sekä rohkeasta ja koskettavasta taiteesta. Olemme Kiasmassa todella ylpeitä saadessamme esitellä suomalaiselle yleisölle näyttelyn Kun runous ei riitä. Tervetuloa!

Pirkko Siitari
museonjohtaja

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | 1 kommentti

Kun museo kuuluu lapsille

Palle Nielsen, The Model, 2014. Photo: Sofie Amalie Klougart

Palle Nielsen, The Model, 2014. ARKEN. Photo: Sofie Amalie Klougart

Tanskalainen taiteilija Palle Nielsen (s. 1942) toteutti vuonna 1968 Tukholman Moderna museetissa melko vallankumouksellisen projektin ”The Model – A Model for a Qualitative Society”. Se oli lapsille omistettu tilateos, valtava sisäleikkipuisto, johon aikuisilla ei ollut asiaa. Kolmen esilläoloviikon aikana se houkutteli paikalle yli 20.000 lasta kiipeilemään, ryömimään, roikkumaan, askartelemaan, kuuntelemaan musiikkia, pukeutumaan rooliasuihin ja naamioihin: varsinainen leikki-ikäisten paratiisi. Voi vain kuvitella sitä energian – ja desibelien – määrää minkä toiminta sai aikaan.

Moderna museetin versio vuodelta 1968 oli mittakaavaltaan suurin Nielsenin ja sosiaalisesti suuntautuneen aktivistiryhmän Aktion Samtalin samoihin aikoina Tukholmassa toteuttamista leikkikenttähankkeista. 1960-luvun lopulla lasten oikeudet ja koko lapsuuden käsite puhuttivat. Nielsenin tavoitteena oli vapauttaa lasten ilo, mielikuvitus ja luovuus ja sen kautta kannustaa lasten luontaista sosiaalisuutta ja uteliaisuutta.

Nielsenin projekti on taas ajankohtainen. Moderna museetin vuoden 1968 projektin dokumentointi on ollut viime vuosina esillä monissa museoissa, kuten Barcelonan nykytaiteen museossa, New Yorkin Modernin taiteen museossa ja Tate Liverpoolissa. Paraikaa teoksen toiminnallinen installaatioversio on rakennettu Kööpenhaminan Arken-museoon, jossa se on esillä joulukuulle asti. Siihen pääsee osallistumaan 3-12-vuotiaat lapset, maksimissaan 80 kerralla. Kerran viikossa parin tunnin aikana mukaan pääsevät leikkimään myös aikuiset.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Lars Bang Larsenin perusteellinen teksti aiheesta:
The Mass Utopia of Art Activism: Palle Nielsen’s The Model –A Model for a Qualitative Society

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä | Avainsanoina | Kommentit poissa käytöstä

Euroopassa verkostoitumassa

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Verkostoituminen on yhä ja edelleen kuraattorin työn keskeisiä tehtäviä. Itse olen koonnut viime aikoina esitystaiteen museoverkostoa. Se on uusi ja olemme tavanneet vasta kaksi kertaa.

Toissa viikolla esitystaiteen kuraattoreita oli koolla Pariisiissa. Paikalla oli väkeä Pompidou-keskuksista (Pariisista sekä Metzistä), Serralves-museosta Portugalista, Tate Modernista Lontoosta ja minä Kiasmasta. On uskomattoman hedelmällistä tavata henkilöitä, jotka toimivat samalla elävän nykytaiteen erikoisalueella, samankaltaisessa museoympäristössä ja kohtaavat samankaltaisia haasteita (esim. miten saada kuvataiteen yleisöä uskaltautumaan rohkeammin esitystaiteen pariin).

Innostusta ja realiteetteja

Nopeasti puhe kääntyy kiinnostukseksi rakentaa yhteinen projekti. Alamme puhua sisällöistä ja taiteesta. Mitä olisi kiinnostavaa kohdata yhdessä? Innostus on suuri, mutta realiteetit hiipivät mieleeni varkain. Myöskään portugalilaisten rahoitus ei selvästikään ole vahvimmalla mahdollisella pohjalla. Heitämme ilmaan ajatuksen EU-projektista. Pompidou Pariisi ei innostu: vaatisi liikaa ikävää paperityötä. Eihän heillä ole samanlaisia rahoitusongelmia, joten keskitytään mieluummin vain sisältöihin ja puhutaan loistavista taiteilijoista. Myös Tate Modern – meidän näkökulmastamme, hillittömällä BMW:n esitystaiteen rahoituksella – porskuttaa ilmeisen hienosti.

Lopulta kuitenkin päätämme tutkia yhteistä mahdollisuutta EU-hankkeelle. Tai ainakin Serralves ja Kiasma-teatteri tutkivat. Outoa miten tässä Ranska – Iso-Britannia – Suomi – Portugali -kombossa Suomi ja Portugali näyttäisivät edustavan yhteistä rahoituskuviota. Olen ymmärtänyt, että pohjoisella Suomella pitäisi mennä hyvin verrattuna eteläiseen Portugaliin. Miksei kolme A:ta näy tässä keskustelussa? Missä ovat meidän sponssimme?

Jonna Strandberg
Kiasma-teatterin vastaava tuottaja

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä, Kiasma-teatteri | Avainsanoina , , | Kommentit poissa käytöstä