Maailman teot

Kimpassa. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kimpassa. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasman ja Marimekon yhdessä toteuttama Kimpassa-näyttely avautui viime perjantaina. 16 nykytaiteilijaa, suunnittelijaa ja muotoilijaa ovat tuottaneet yhteensä 13 uutta taideteosta Kiasman tiloihin. Näyttely syntyi sananmukaisesti kimpassa, Kiasman ja Marimekon ennakkoluulottoman ajattelun tuloksena.

Kaupallisen design-brändin ja nykytaiteen museon yhteistyö on herättänyt myös keskustelua taiteen autonomiasta ja rahoituksesta. Hyvä niin, keskustelua tarvitaan, ja esimerkiksi Taideyliopiston IssueX-lehden uusin numero nostaakin teemakseen taiteen ja rahan. Maailma muuttuu ja toimintatavat uudistuvat. Kun pörssiyhtiö ja museoinstituutio tekevät jotain taiteellisesti yhteistä, on yhteistyömallien uudelleenmäärittelyn aika. Myös keskustelussa täytyy päästä eteenpäin eikä jumittua menneisyydestä tuttuihin ajatusmalleihin.

Kimpassa-näyttelyn teokset, niiden inspiraation lähteet ja maailmat puhuvat puolestaan. Taiteilijat ovat toteuttaneet teoksensa siinä viitekehyksessä, jonka tämä yhteistyö on mahdollistanut. Mikään ei ole rajoittanut tekemistä tai taiteellista vapautta. Ilman tätä yhteistuotantoa olisi 13 uutta upeaa teosta jäänyt syntymättä. Teokset ovat nähtävissä Kimpassa-näyttelyssä, minkä jälkeen ne ovat tekijöidensä omistuksessa.

Kiasman toiminnan ytimessä on esittää nykytaidetta yleisölle. Oikeastaan pitäisi puhua yleisöistä, sillä niin erilaisista ihmisistä ja ihmisryhmistä Kiasman kävijäkunta muodostuu. Myös nykytaide on moninaista niin sisällöiltään kuin esittämistavoiltaan. Tätä moninaisuutta Kiasma tuo esiin ohjelmistovalinnoissaan. Tällä hetkellä Kiasmassa on esillä kolme sisällöltään ja lähtökohdiltaan erilaista näyttelyä. Alfredo Jaarin näyttely Kun runous ei riitä on laajasti yhden taiteilijan tuotantoa 40 vuoden ajalta esittelevä näyttely. Kiasma Hits esittelee valikoiman teoksia Kiasman kokoelmista ja Kimpassa-näyttely 13 uutta, näyttelyä varten toteutettua teosta. Monipuolisella ohjelmistopolitiikalla Kiasma tavoittelee laajaa yleisöä. Kävijät ovat Kiasmalle keskeisin tulonlähde. Pääsylipputuloilla toteutetaan seuraavan vuoden näyttelyt. Siis lisää taidetta ihmisten ulottuville.

Aamu Song & Johan Olin, Maailman mekot, 2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Aamu Song & Johan Olin, Maailman mekot, 2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Jokainen Kimpassa-näyttelyn taiteilijoista on saanut vapaat kädet valita teoksensa aiheen ja toteutustavan. Yhteistyö on mahdollistanut taiteellisia kokeiluja, ei asettanut rajoja luovuudelle. Hyvä esimerkki inspiroitumisesta on taiteilijapari Aamu Songin ja Johan Olinin teoskokonaisuus Maailman mekot, jossa perinteisiä kansallisasuja on toteutettu Marimekon kuoseista tai Marimekon klassikkomalleja perinteisillä kankailla. Korean armeijan asu Mojave-kankaasta, arabimiesten päähuivi punavalkoisesta tasaraidasta tai takkimekko Kihlatasku korealaisesta kankaasta antavat kyytiä konventioille.

Ja juuri asioiden uudella tavalla ajattelu on Kimpassa-näyttelyn ydintä.

Pirkko Siitari
Museonjohtaja, Kiasma

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | Avainsanoina , | Kommentit poissa käytöstä

Kun aika pysähtyi

Alfredo Jaar, 11. syyskuuta 1973, 1974, kehystetty digitaalinen vedos.

Alfredo Jaar, 11. syyskuuta 1973, 1974, kehystetty digitaalinen vedos.

Chileläissyntyisen taiteilijan Alfredo Jaarin (s. 1956) laajassa näyttelyssä Kiasmassa on mukana myös hänen varhaisimpia teoksiaan, alkaen vuodesta 1974. Osa niistä syntyi reaktiona Chilen sotilasvallankaappaukseen 11. syyskuuta 1973, jolloin Augusto Pinochetin johtama armeija otti vallan presidentti Salvador Allenden hallitukselta. Tuolloin arkkitehtiopintojaan Santiagossa suorittanut Alfredo Jaar teki ensimmäisen käsitetaideteoksensa, vuoden 1973 kalenterin, jossa vallankaappauksen päivämäärää toistetaan aina vuoden loppuun saakka, osoituksena ajan traumaattisesta paikalleen pysähtymisestä.

Jaarin yrityksiin hankkia elantoa diktatuurin ajan Chilessä liittyvät näyttelyn teokset Taikuri (1979) ja Appelsiinimehu (1981). Ne dokumentoivat hänen lyhyttä uraansa esiintyvänä taikurina sekä hänen bisnesideaansa appelsiinimehuyrittäjäksi ryhtymisestä. Nämä teokset kertovat siitä toivottomuudesta, joka sävytti Jaarin nuoruusvuosia kotimaassaan, jossa toimeentulo taiteilijana oli käytännössä mahdoton.

Vielä 1980-luvun alussa, ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin vuonna 1982, Alfredo Jaar testasi sotilashallinnon kulttuurinlukutaitoa teoksellaan Tutkielmia onnellisuudesta. Se perustui Santiagon asukkaille esitettyyn suoraan kysymykseen ”Oletko onnellinen?”. Diktatuurin aikaan, sensuurin ja pelon ilmapiirin vallitessa, jo tällaisen kysymyksen esittäminen ja siihen vastaaminen vaati siviilirohkeutta. Jaarin teokseen, jonka tavoitteena oli antaa chileläisille toivoa ja avata mahdollisuus henkilökohtaiseen vastarintaan, kuului mm. kaduille tuotuja julisteita, videoituja haastatteluja ja valokuvia.

Alfredo Jaar, valokuva sarjasta ”Tutkielmia onnellisuudesta, julkisen tilan teoksia”, 1981. Courtesy Galerie Thomas Schulte, Berlin.

Alfredo Jaar, valokuva sarjasta ”Tutkielmia onnellisuudesta, julkisen tilan teoksia”, 1981. Courtesy Galerie Thomas Schulte, Berlin.

Chilen vallankaappauksen tapahtumat vaikuttivat aina Suomeen asti. Ne synnyttivät poliittiset rajat ylittäneen solidaarisuusliikkeen ja niiden johdosta maamme sai ensimmäiset poliittiset pakolaisensa. Santiagon Suomen edustuston asianhoitaja Tapani Brotherus ja varakonsuli Ilkka Jaamala esittivät tärkeää roolia pakolaisten maastapoistumislupien saamisessa ja heidän ohjaamisessa turvaan myös muita diplomaattisia reittejä pitkin.

Chilen poliittisen laululiikkeen vaikutus maan tilanteen tiedostamiseen kansainvälisesti oli merkittävä 1970-luvun kulttuurinen voima, jonka vaikutukset tunnettiin Suomessa asti. Osin näiden, yhden sukupolven muistiin jääneiden laulujen ansiosta Chilen tapahtumia muistellaan meillä vieläkin. Viime vuoden syyskuussa, vallankaappauksen 40-vuotispäivänä, sen tiimoilta kokoonnuttiin yhteen eri puolilla Suomea. Ja taas oli aika laulaa yhdessä: ”Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa.”

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Linkkivinkki: Näkökulma: Valtio unohti Chilen suomalaissankarin

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä, Näyttelyt | Avainsanoina , | Kommentit poissa käytöstä

Lupa kuvata

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni (yksityiskohta), 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Milloin on lupa ottaa valokuva ja milloin ei? Missä tilanteissa ihmisen moraalin pitäisi johtaa asioihin puuttumiseen eikä vain tilanteen dokumentointiin? Puolalaisen ohjaajan Andrzej Wajdan osuudessa episodielokuvassa Love at Twenty (1962) nämä kysymykset esitetään – ja niihin vastataan – katsojaa kylmäävässä kohtauksessa, jossa pieni tyttö putoaa eläintarhassa jääkarhujen aitaukseen. Tapahtuman nähnyt mies tarttuu kameraansa ja ottaa siitä kuvan, vieressä olevan tyttöystävänsä paheksuessa miehen tekoa. Tarinan sankariksi tulee toinen mies, joka passiivisten katsojien joukosta hyppää epäröimättä aidan yli ja pelastaa lapsen.

Kuvaaja on aina myös silminnäkijä, yksi paikalla olijoista, jolla käytännössä olisi mahdollisuus puuttua tapahtumien kulkuun, vähintään kuvan ottamisen jälkeen. Kiasmassa esillä oleva Alfredo Jaarin elokuvainstallaatio Hiljaisuuden ääni (2006) kertoo kahdeksassa minuutissa Pulitzer-palkitun eteläafrikkalaisen lehtikuvaajan Kevin Carterin (1960-1994) elämäntarinan, joka päättyy Carterin uran huipulle ja pian sen jälkeen kuolemaan oman käden kautta. Carter sai palkintonsa Sudanissa nälänhätäalueelle vuonna 1993 ottamastaan kuvasta, jossa korppikotka on asettautunut maahan istumaan, pedon kärsivällisyydellä odottamaan nälän uuvuttaman lapsen kuolemaa.

Vaikka Carterin kuuluisa valokuva – itse asiassa tekstiin pohjautuvan filmin ainoa kuva – näkyy Jaarin teoksessa vain muutaman sekunnin ajan, se riittää ikuistamaan nähdyn katsojan verkkokalvolle ja muistiin. Kun kuva julkaistiin The New York Timesissa maaliskuussa 1993 kuvituksena Sudanin nälänhädästä kertovaan artikkeliin, toimitus sai satoja yhteydenottoja, joissa kysyttiin kuvassa olleen tytön kohtalosta ja siitä, oliko kuvaaja mitenkään auttanut lasta. Ennen paikalta poistumistaan Carter oli kertomansa mukaan hätistänyt linnun tiehensä, mutta lapsen kohtalosta ei hänelläkään ollut mitään tietoa.

Kevin Carterin ja hänen kuvaajakollegoidensa hengenvaarallisesta työstä väkivallan ja kuoleman todistajina tehty tositapahtumiin pohjautuva elokuva The Bang Bang Club (2010) kertoo 1990-luvun alussa toimineen neljän kuvaajan muodostaman ”klubin” työstä. Näiden kuvajournalismin indianajonesien haastavasta työympäristöstä kertoo ryhmän saama nimi, joka viittaa ampumisen ja samalla kameran laukaisimen ääneen. Carteria ennen klubilaisista sai Pulitzer-palkinnon Greg Marinovich. Ken Oosterbroek ammuttiin 1994 hänen ollessa kuvaustehtävissä lähellä Johannesburgia ja ryhmän neljäs jäsen, João Silva haavoittui vakavasti astuttuaan miinaan Afghanistanissa vuonna 2010.

Alfredo Jaar ei teoksellaan moralisoi kuvaajia, hän ymmärtää hyvin ammatin vaatimukset ja sen, että monissa tapauksissa tapahtumiin puuttuminen voisi merkitä kuvaajan kuolemaa: ”So you can imagine, they have to be able to balance between bringing the images home, and their natural humanist impulses. And believe me, when they witness these tragedies and do not intervene directly, they inevitably have to deal with that physical and mental justification. But for them, to document these realities is their way of intervening.”

Kiinalainen taiteilija Xu Zhen on palannut Kevin Carterin tunnettuun kuvaan performanssissaan The Starving Sudan, joka esitettiin Pekingissä vuonna 2008. Tässä reaaliaikaan ja -paikkaan sijoitetussa kuvaelmassa täytetyn linnun vieressä hiekkakentällä istui afrikkalaistaustainen lapsi, jonka äiti oli paikalla huolehtimassa hänen hyvinvoinnistaan. Sisätiloissa järjestetyssä esityksessä yleisö asetettiin Kevin Carterin – ja kaikkien inhimillistä hätää työkseen kuvaavien – rooliin katsomaan, odottamaan ja ottamaan kuvia.

Kuvaamisen eettisiä puolia käsitellee myös brittiläisen taiteilijan Phil Collinsin video How to Make a Refugee (1999). Siinä seurataan valokuvaajia työssään Kosovon sodan aikana. Videon katsojaa ei voi olla häiritsemättä tapa, jolla pakolaisperheen poikaa asetellaan kuvausta varten. Teini-ikäinen poika on selvästi kiusaantunut ja hämillään, kun häntä pyydetään riisumaan paitansa ja näyttämään arpiaan.

Vastaavanlainen episodi vielä raadollisempana versiona on dokumenttielokuvassa Enjoy Poverty (2009), jossa ohjaaja Renzo Martens opastaa kädestä pitäen kongolaisia, valokuvaajan ammatista – ja sen myötä saadusta elinkeinosta – haaveilevia nuorukaisia kuvamaan nälkiintyneitä lapsia sillä tavoin kuin kansainväliset kuvatoimistot haluavat.

Kylmä totuus lienee, että kuvat kärsimyksestä ja hädästä myyvät paremmin kuin yhtään onnekkaampien kohtaloiden kuvaukset.

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Tallennettu kategorioihin Näyttelyt | Avainsanoina , , | Kommentit poissa käytöstä