Euroopassa verkostoitumassa

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Verkostoituminen on yhä ja edelleen kuraattorin työn keskeisiä tehtäviä. Itse olen koonnut viime aikoina esitystaiteen museoverkostoa. Se on uusi ja olemme tavanneet vasta kaksi kertaa.

Toissa viikolla esitystaiteen kuraattoreita oli koolla Pariisiissa. Paikalla oli väkeä Pompidou-keskuksista (Pariisista sekä Metzistä), Serralves-museosta Portugalista, Tate Modernista Lontoosta ja minä Kiasmasta. On uskomattoman hedelmällistä tavata henkilöitä, jotka toimivat samalla elävän nykytaiteen erikoisalueella, samankaltaisessa museoympäristössä ja kohtaavat samankaltaisia haasteita (esim. miten saada kuvataiteen yleisöä uskaltautumaan rohkeammin esitystaiteen pariin).

Innostusta ja realiteetteja

Nopeasti puhe kääntyy kiinnostukseksi rakentaa yhteinen projekti. Alamme puhua sisällöistä ja taiteesta. Mitä olisi kiinnostavaa kohdata yhdessä? Innostus on suuri, mutta realiteetit hiipivät mieleeni varkain. Myöskään portugalilaisten rahoitus ei selvästikään ole vahvimmalla mahdollisella pohjalla. Heitämme ilmaan ajatuksen EU-projektista. Pompidou Pariisi ei innostu: vaatisi liikaa ikävää paperityötä. Eihän heillä ole samanlaisia rahoitusongelmia, joten keskitytään mieluummin vain sisältöihin ja puhutaan loistavista taiteilijoista. Myös Tate Modern – meidän näkökulmastamme, hillittömällä BMW:n esitystaiteen rahoituksella – porskuttaa ilmeisen hienosti.

Lopulta kuitenkin päätämme tutkia yhteistä mahdollisuutta EU-hankkeelle. Tai ainakin Serralves ja Kiasma-teatteri tutkivat. Outoa miten tässä Ranska – Iso-Britannia – Suomi – Portugali -kombossa Suomi ja Portugali näyttäisivät edustavan yhteistä rahoituskuviota. Olen ymmärtänyt, että pohjoisella Suomella pitäisi mennä hyvin verrattuna eteläiseen Portugaliin. Miksei kolme A:ta näy tässä keskustelussa? Missä ovat meidän sponssimme?

Jonna Strandberg
Kiasma-teatterin vastaava tuottaja

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä, Kiasma-teatteri | Avainsanoina , , | Kommentit poissa käytöstä

Nyt on Lasten vuoro

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Päiväkotilapset suunnittelivat Lasten vuoro -näyttelyn, joka nähdään osana Kiasma Hits -kokoelmanäyttelyä tänä keväänä. Kyseessä ei ole museoammattilaisten omien ideoiden puute, vaan kannanotto ja konkreettinen teko näiden meitä lyhyempien kansalaisten kulttuurisen osallisuuden puolesta.

Helsinkiläisen päiväkoti Vironniemen lapset vierailivat Kiasmassa usein viime syksynä. Museoammattilaiset työskentelivät tiiviisti päiväkodin sadan lapsen ja kuudentoista aikuisen kanssa. Kaikki oppivat toisiltaan. Lapset kysyivät kiperiä kysymyksiä näyttelyistä, tutustuivat varastoissa olevaan taiteeseen, keskustelivat, arvioivat näkemäänsä ja lopulta valitsivat näyttelyn teokset. He ottivat Kiasman omakseen.

Päiväkodissa käsiteltiin Kiasmassa heränneitä kysymyksiä taiteesta, näyttelyistä ja museosta. Lapset kävivät näyttelyyn valittujen taiteilijoiden työhuoneilla ja keräsivät tietoa. Kiasman ammattilaiset vierailivat päiväkodissa esittelemässä työvälineitä ja keskustelemassa näyttelyrakennuksesta. Kiasmasta lainatun pienoismallin avulla lapset testasivat erilaisia ripustusideoita. Syntyi Lasten vuoro, joka esittelee kuuden taiteilijan kuusi hyvin erilaista teosta 3-6-vuotiaiden lasten näkökulmasta. Lasten ajatuksia taiteesta kuullaan osana näyttelyä.

Lasten vuoro tehtiin muistuttamaan siitä että Kiasma on olemassa kaikkia varten ja sen taide on yhteistä kulttuuriperintöämme. Asiantuntijapuheen rinnalle mahtuu mainiosti maallikoiden tulkintoja nykytaiteesta. Kiasmassa taiteesta puhutaan yhtälailla kansainvälisissä seminaareissa, Twitterissä, taiteilijatapaamisissa, vauvojen värileikkipajoissa kuin näyttelyluetteloissa, opastuksilla tai tapahtumapäivien tuoksinassa. Kirjo on laaja ja sen pitääkin olla, koska eri yleisöjen tarpeet ja museokäynnin syyt vaihtelevat. Parhaimmillaan yleisöryhmien välille syntyy vuoropuhelua, joka lisää taiteen ja muiden ihmisten ymmärrystä. Siitäkin on kyse Lasten vuorossa.

Lasten vuoron tavoitteena on kannustaa muitakin ottamaan Kiasma ja sen taidekokoelmat omakseen. Jos taide on vierasta, voi vinkeistä olla apua ennen käyntiä. Myös Lasten Kiasmaradio näyttää ja kertoo ensikertalaiselle mikä Kiasma on. Päiväkotien henkilökunnalle ja opettajille tarjoamme aineistoja opetuksen tueksi koulusivuillamme ja järjestämme koulutusta nykytaiteen ja taidemuseovierailujen ottamiseksi luontevaksi osaksi opetus- ja varhaiskasvatustyötä. Kannustamme sekä omatoimivierailuihin että ohjattuihin vierailuhin, esimerkiksi työpajassa, Tutkijan tai oppaan johdattamana.

Lasten vuoron taustalta löytyy sama käsitys lastenkulttuurin merkityksestä kuin päättäjille ja kulttuurialan toimijoille suunnatussa uunituoreessa Lastenkulttuuripolittisessa ohjelmaehdotuksessa 2014-2018. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä toteaa sen mitä taidemuseoiden arjessa näemme käytännössä:

Taide ja kulttuuri vahvistavat lasten ja nuorten luovuutta, kriittistä ajattelua, itsetuntoa sekä kykyä käyttää ja muuttaa kulttuuria. Ne antavat lapselle ja nuorelle mahdollisuuksia omien vahvuuksien ja kiinnostuksen kohteiden löytämiseen. Lasten ja nuorten kulttuuritoiminnalla on monia kerrannaisvaikutuksia; se vaikuttaa yritteliäisyyden lisääntymiseen, elämänlaadun ja –hallinnan parantumiseen ja kykyyn ymmärtää itseään ja muita. Tiedot, taidot ja kokemukset taiteesta ja kulttuuriperinnöstä ovat keskeinen osa yleissivistystä.

Työryhmä esittää erityisesti lasten omaa toimijuutta tukevia toimenpiteitä, esimerkiksi lasten taiteeseen ja kulttuuriin osallistumisen lisäämistä yleissivistävässä koulussa, lasten ja nuorten ympäristöjen kehittämistä heidän tarpeidensa näkökulmasta ja heitä kuullen. Lasten vuoro on askel tälläkin tiellä.

Minna Raitmaa
vastaava museolehtori, Kiasma

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | Avainsanoina , , | 2 kommenttia

Kiasman kokoelmat esillä Moskovassa

Kiasman kokoelmat ovat mielestäni arvokkaimmillaan juuri silloin kuin niitä käytetään. Käytämme aktiivisesti  kokoelmia kaikessa toiminnassamme, verkossa, vuosittain vaihtuvissa kokoelmanäyttelyissä, lainoina muille museoille ja talletuksina keskeisiin suomalaisiin lähetystöihin sekä valtion virastoihin. Kiasman kokoelmiin hankitaan vuosittain noin 100 uutta teosta. Näin kokoelmalla on dynaaminen ja kehittyvä suhde aikamme taiteeseen, ja myös siinä tapahtuviin muutoksiin.

Vierailin noin vuosi sitten Moskovan lähetystössä ensimmäistä kertaa ja minulla oli silloin suuri ilo tutustua lähetystön loistavaan arkkitehtuuriin ja henkilökuntaan. Tästä vierailusta lähtien suunnittelimme yhdessä suurlähettilään kanssa uutta ripustusta lähetystöön. Nyt Moskovan lähetystön vieraat ja henkilökunta pääsevät ihailemaan Kiasman kokoelmateoksia kolmelta suomalaistaiteilijalta.

Valitut taiteilijat edustavat suomalaisen maalaustaiteen keskeisiä tekijöitä. Taiteilijoista kaksi on maalaustaiteen opettajia merkittävissä instituutioissa. Mari Rantanen toimi pitkään Tukholman kuninkaallisen taideakatemian professorina ja Markus Konttinen on toiminut sekä maalaustaiteen professorina että Helsingin Kuvataideakatemian rehtorina, nykyään Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaanina. He siis pitävät huolta, että meillä on maalareita myös tulevissa sukupolvissa. Oululainen taiteilija Sinikka Tuominen on myös pitkän linjan abstrakti maalari.

Pirkko Siitari
Kiasman johtaja

Suurlähetystön uutta ripustusta juhlittiin helmikuussa Moskovassa. Avajaispuheen piti taiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Markus Konttinen:

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen (2011)

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen, 2011. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Mahdollisuus ja teko

Kirjailija Fjodor Dostojevski pohtii teoksessaan Rikos ja Rangaistus ihmisen kykyä olla ihminen. Ihminen kykenee rikkomaan rajansa ja hän pystyy ottamaan oikeuden omiin käsiinsä vain todistaakseen itselleen että hän voi näin tehdä. Valinta ja teko edellyttävät kuitenkin vastuun. Kuvataiteilija Joan Miro jatkaa samasta teemasta. Miro yhdistää ihmisen mahdollisuuden rikkoa rajansa taiteilijan vastuuksi toteamalla että taiteilija edustaa yhteisöä ja taiteilijan tehtävä on kääntää jokainen hänen teoksensa negatiivisuuden negaatioksi, vapauttamalla elämän havainto ennakkoluuloista, alistamisesta ja rajoittavasta muodollisuudesta. Kun taideteos sitten syntyy, on kysymys hetken syvenemisestä, kuten suomenruotsalainen kirjailija Elmer Diktonius runollisesti asian ilmaisee.

Matka ihmisestä, hänen mahdollisuuteensa, vastuuseen ja lopulta tekoon on jokaisen taideteoksen matka.

Mahdollisuus ilmaista itseäni taiteen kautta on merkinnyt minut loppuelämäkseni ja ymmärrän syvästi Joan Miron ajatuksen taiteilijan tehtävästä yhteisössä. Taide on aina julkista ja läsnä olevaa vaikka se ei olisi näkyvissä, eikä havaittavissa. Läsnäolo muodostuu vastuun ympärille, jota taiteilija edustaa intentiollaan, joka johtaa teoksen syntymiseen. Tämä intentio on aina tavalla tai toisella jaettua jos teos on elävä. Taideteos on aina konkreettinen tässä taiteilijan valinnassa, eikä taiteilijalla ole näin ollen muuta selitystä taiteelleen kuin havaintonsa ilmaiseminen näkyvän muodon kautta.

Koen suurimpana mahdollisuutenani katsomisen ja havaitsemisen, joka johtaa näkemiseen. Elämä ympärillämme rakentuu luonnon monimuotoisuudesta, sosiaalisista suhteista, virtuaalisista malleista tai talouden rakenteista. Kaikkea elämän menoa määrittelee kuitenkin jollakin tavoin asioiden välissä oleva tila ja asioiden väliset suhteet.

Taideteos hahmottaa tilan ja suhteet, jotka ovat taiteilijan havainnon kautta merkityksellisiä ja todellisia hänelle itselleen. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty korostaa käsitellessään suhdettamme havaintoon että havaittu maailma ei kuulu milloinkaan, näin ajateltuna, minkäänlaisten lakien piiriin.

Pyrin maalauksissani luomaan ja myös jakamaan tämän aina uudelleen syntyvän havainnon tilan. Maalaustaiteen historia muodostuu formaalisesti ja kronologisesti aikakausista ja tyylisuunnista, jotka asemoivat kuvan joko muodolliseen tai sosiaaliseen verkostoon. Kuitenkin kuva sinänsä ei ole teos vaan näkemyksen ilmitulo, jossa tiivistyy erityisesti tämä jaettu havainto, joka yhdistää taiteilijan yhteisöönsä. Jaettu havainto ei sisällä teoksen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä vaan elämän yhteisessä tilassa kaikilla silmillä katsottuna.

Työskentelen tietoisesti maalauksen välineen parissa koska se konkreettisuudessaan antaa minulle aikaa elää, katsomisen, eleen ja materiaalin parissa. Värin levittäminen on ihanaa ja tapahtumien asettaminen pinnalle on kiihottavaa. En halua kieltää maalauksen nautinnollisuutta koska se omalla tavallaan asettaa vapauden ja riippuvuuden aina uudelleen arvioitavaksi. Maalauksen iho on olemassa ja se vastaa kosketukseen kuten ihmisen iho. Luottamus teoksen ja tekijän välillä avaa mahdollisuuden nähdä toisin, tehdä näkymättömän näkyväksi ja muodot ovat elossa jos ne ottaa vastaan.

Maalaukset ”Elävä puu, oikukkaat oksat” ja ”Riehaantunut pilvi, illan tullen” edustavat tapahtumallisuutta, joka omassa tuotannossani on irrottautunut tarinan tai teeman tuomasta taustan ja kohteen välisestä dialogista. Pyrin ilmaisemaan tilan orgaanisena kokonaisuutena, joka on liikkeessä ja reaktiivinen. Olen jossain vaiheessa ajatellut että maalaukseni pyrkivät hahmottamaan tilaa kuten musiikki, joka kuuluu huoneessa kaiuttimien kautta eri painotuksin ja eri suunnista, monikanavaisena, mutta joka kietoutuu välillä huoneen keskellä yhteen ja kimpoaa sitten erilleen jatkaen vapaata kulkuaan ja kohtaamisen etsintäänsä.

Maalaustaiteen eräs innostavimmista ominaisuuksista on sen kaksiulotteisuuteen liittyvä riippumattomuus painovoimasta. Ajattelen itse maalauksen klassisen, konkreettisen, perinteen vapauttavana nimenomaan rajallisuudessaan. Maalaus on näin ajateltuna fyysinen teos, joka sisältää sekä verta, hikeä ja kyyneliä (myös ilon) että avaruudellisen ilmavuuden. Maalaukseni keskustelevat täten sekä painon että keveyden ja toisaalta pysyvyyden ja muutoksen merkityksestä. Tässä maailmassa jokainen teko pinnalla on myös valinta asettaa planeetta kiertämään maalauksen simultaanisessa tilassa, näin maalauksen vapaus perustuu raskauden ja keveyden ikuiselle dialogille, joka vaatii jatkuvan läsnäolon pysyäkseen elossa.

Maalaus ei ole tarina jolla on alku ja loppu vaan tapahtuma, joka on nähtävissä samanaikaisesti materiaalina ja käsitteenä. Suhteet ja tila ovat joko suopeita tai torjuvia niille annetusta suunnasta ja paikasta riippuen.

Luonto teoksissani ilmaisee sitä konkreettista keskustelukumppania, joka ei ole kohde tai aihe vaan tapahtumien hiljainen todistaja. Pilvet on nimetty pilviksi ja puut puiksi mutta ne ovat ilmiöinä paljon vanhempia kuin nimensä. Pilvet ja puut, maalauksissani, eivät ole nimen kuvia vaan uusia muotoja siitä energiasta, jota ne edustavat ja tuottavat.

Maalaus on itsenäinen olio, joka suorakaiteena on niin elävä kuin sen sisältämät muodot ja muotojen väliset jännitteet ovat kokonaisuudessaan. Maalauksen rajat tai rajattomuus määrittyvät siitä energiasta, jota se sisältää reunojensa sisällä.

On tärkeää että taide on esillä erilaisissa tiloissa ja olen kiitollinen että Kiasma ja Moskovan lähetystö ovat asettaneet yhteistyössä maalaukseni esille tiloihinsa, näin havaitseminen on jälleen jaettua ja toivottavasti iloa tuottavaa.

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä, Kiasma, Kokoelmat | Avainsanoina , | Kommentit poissa käytöstä