Kaupunkikierroksella Berliinissä – 8. Berliinin biennaali

Tämänvuotisen Berliinin biennaalin kuraattorina toiminut kolumbialais-kanadalainen taidehistorioitsija Juan A. Gaitán on kutsunut näyttelyyn kaikkiaan 53 eri-ikäistä taiteilijaa tai taiteilijaryhmittymää ympäri maailmaa – Aasiasta, Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Haluamatta sitoutua liian tiukasti mihinkään ennalta annettuun teemaan, Gaitán on valinnut näyttelynsä lähtökohdaksi sen esityspaikan eli Berliinin kaupungin, jonka historiaa ja sen kerrostumia näyttelyn teokset – monet tätä näyttelyä varta vasten toteutetut – eri tavoin kommentoivat. Biennaali ponnistelee ulos myös vakiintuneesta kuvataidekontekstistaan KW-instituutista ja Auguststrasselta, esitellen teoksia myös kaukana kaupungin keskustasta, muun muassa Dahlemin etnografisessa museossa sekä Haus am Waldseessa. Dahlem, yksi kaupungin rikkaimmista asuinalueista, tarjoaakin nykytaiteelle kontrastisen esitysympäristön maalaismaisella kylätunnelmallaan, tosin kuitenkin kätevästi metrolinjan varrella sijaiten.

Museum Dahlem

Museum Dahlem

Nimeämättömän näyttelyn punainen lanka ei hahmottunut muutaman päivän vierailulla kovinkaan hyvin, mutta keskenään erilaiset ja kontekstiltaan rikkaat näyttelytilat muokkasivat näyttelystä kolme itsenäistä, ja osin toisistaan poikkeavaa kokonaisuutta. Haus am Waldseessa taideteokset kommentoivat talon mennyttä historiaa yksityisenä huvilana Waldsee-järven rannalla. Ruotsalaistaiteilija Matts Leiderstamin The Connoisseur’s Eye (2014) -sarjan valokuvat tekevät katsojille tutuksi Berliinin museoiden kokoelmiin kuuluvien historiallisten maalausten provenienssia. Järven rannalla taiteilijaryhmä Slavs and Tatars’in jättikokoiset maahan upotetut kaiuttimet ääni-installaatiossa Ezan Çılgınnnnnları (2014) luovat uudenlaisen äänimaiseman porvarilliselle asuinalueelle minareetin rukouskutsua imitoivalla laulullaan.

Matts Leiderstam, The Connoisseur’s Eye (2014)

Matts Leiderstam, The Connoisseur’s Eye (2014)

Dahlemin etnografisessa museossa sekä Aasialaisen taiteen museossa nykytaiteilijoiden teokset rinnastuvat kiinnostavalla tavalla historiallisten esineiden ja jäännösten luomaan narratiiviin. Dahlemissa esityspaikan valinta on toisaalta oivaltava, mutta samalla myös äärimmäisen väsyttävä, kun nykytaide kätkeytyy lasivitriinein täytettyjen huoneiden taakse – sen luokse päästäkseen on välillä tehtävä kunnolla työtä! Pakistanissa asuvan brittitaiteilijan David Chalmers Alesworthin kaunis akvarellisarja Trees of Pakistan (2013–14) rinnastuu oivalla tavalla pikkutarkassa kuvauksessaan ja kirkkaissa väreissään vuosisataiseen kasvistokuvausten jatkumoon. Italialaistaiteilija Rosa Barban filmi-installaatio Subconscious Society (2014) puolestaan kommentoi museaalista esineiden arkistointia apokalyptisessa visiossaan, jossa mennyttä edustavat erilaiset autioituneet jättömaat ja käytöstä poistetut puolijulkiset tilat. Historialliseen museokontekstiin ehkä parhaiten istui meksikolaistaiteilija Mario García Torresin hieno ”museologinen essee” Sounds Like Isolation to Me (2014) Meksikoon 1940-luvulla muuttaneesta amerikkalaissäveltäjästä Conlon Nancarrowista, joka sävelsi lähes yksinomaan musiikkia koneille.

Mario García Torres, Sounds Like Isolation to Me (2014)

Mario García Torres, Sounds Like Isolation to Me (2014)

KW-instituutissa nykytaide on kotonaan monimuotoisena ja paikoin humoristisenakin. Kuubalaissyntyisen Tonelin installaatiossa Commerce (2014) kylmän sodan raskas historia pukeutuu naiviin, mutta viiltävän terävään sarjakuva-asuun. Kiasmassakin ARS11 näyttelyssä esiintyneen nigerialaissyntyisen Otobong Nkangan installaatiossa In Pursuit of Bling: The Coalition (2014) puolestaan paneudutaan kiillemineraalin louhimiseen liittyviin työvoima- ja ympäristöongelmiin sekä materiaalin moninaisiin jatkokäyttötarkoituksiin. Kiinalaisen Li Xiaofein videoinstallaatiossa Assembly Line (2010-) tehdastyöläisten monotoninen työ liukuhihnalla muuttuu kiehtovaksi ja vähäeleiseksi kuvaukseksi ihmisen ja koneen välisestä, lähes symbioottisesta, suhteesta.

Otobong Nkanga, In Pursuit of Bling: The Coalition (2014)

Otobong Nkanga, In Pursuit of Bling: The Coalition (2014)

Verrattuna kahden vuoden takaiseen Arthur Zmijewskin kuratoimaan 7. Berliinin biennaaliin, joka oli voimakkaan poliittinen, Gaitánin kuratoima 8. biennaali on yleisöystävällisempi, ja samalla myös turvallisempi vaihtoehto biennaalin sponsoreille ja muille tukijoille – näyttelyyn valitut teokset, tai edes niiden esityspaikat, tuskin kun pahoittavat kenenkään mieltä. Samalla biennaali kuitenkin jää hieman laimeaksi, ja toistaa lähivuosien kansainvälisistä suurnäyttelyistä tutuksi tullutta historiaan, arkistoihin ja taiteen raja-alueiden kampaamiseen suuntautunutta virtausta (esim. Documenta (13), 2012 sekä Venetsian biennaalin päänäyttely The Encyclopedic Palace, 2013). Vaikka oli ilo huomata, että näyttelyn taiteilijalistassa on monia uusia nimiä, teokset sinänsä eivät tuoneet kovin paljon uutta nykytaiteen valtavirtaan.

KW – Institute for Contemporary Art, Museum Dahlem & Haus am Waldsee, Berliini, 29.5.-3.8.2014 | www.berlinbiennale.de/

Kati Kivinen
Amanuenssi

P.S. Berliiniin asettuneiden suomalaistaiteilijoiden elämään ja tuotantoon voi nyt tutustua Kansallisgallerian Suomalaisia kuvataiteilijoita Berliinissä -dokumentointiprojektissa, jossa arkiston tutkija ja kuvaaja haastattelivat ja kuvasivat suomalaisia kuvataiteilijoita ja galleristeja Berliinissä vuonna 2012.

Kuvat: Kati Kivinen

Tallennettu kategorioihin Kansainvälistä | Avainsanoina | Kommentit poissa käytöstä

Voimaa toistosta

Alfredo Jaar, ”Nduwayezun hiljaisuus”, 1997, miljoona diaa, valopöytä, luupit, valaistu seinäteksti. Yksityiskohta.  Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Alfredo Jaar, ”Nduwayezun hiljaisuus”, 1997, miljoona diaa, valopöytä, luupit, valaistu seinäteksti. Yksityiskohta. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.

Alfredo Jaarin näyttelyssä Kiasmassa on mukana useampikin teos, joka perustuu toistoon: kuvien sarjalliseen esittämiseen tai määrälliseen saman asian toistoon – aina miljoonaan saakka.

Näyttelyssä on mukana teos, jossa on 2158 kuvaa Life-lehden kansista vuosilta 1936–1996 sekä teos, jossa on sata kertaa toistettu viiden kuvan sarja vietnamilaisesta pakolaistytöstä Nguyenista. Ruandan kansanmurhan mykkänä todistajana on suurelle valopöydälle kerätty miljoonan kinodian kasa. Jokaisessa diassa toistuu yhden silminnäkijän, ruandalaisen pojan Nduwayezun katse. Tärkeää Jaarille on se, että silmille ja kasvoille on annettu nimi – kuvien takana on oikea ihminen.

Näyttelyssä on esillä myös miljoona Suomen passia, sitä sinikantista. Vuonna 1995 ensi kertaa toteutettu teos on nyt saanut toisen tulemisensa ja se tulee jäämään Kiasman kokoelmiin. Näyttelyn yhteydessä julkaistun kirjan yhdeksän artikkelia tarjoavat taustaa ja lisäajatuksia teoksille. Antropologi Néstor García Canclini pohtii esseessään passien merkitystä tämän päivän maailmassa. Hänen mukaansa Jaarin miljoonan passin teos, joka syntyessään kritisoi Suomen tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, saa tässä ajassa uusia merkityksiä, kun hyvinvointivaltioiden passeja kaupataan miljoonan euron hintaan: ”Kaksikymmentä vuotta sitten teos viittasi torjuttujen ihmisten teoreettiseen lukumäärään, vuonna 2014 se on myös vertauskuva identiteetin muuttumisesta kauppatavaraksi.”

Myös Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen mainitsee Jaarin passiteoksen kirjoituksessaan, jossa hän muistuttaa taiteen kautta esitettävien vaihtoehtoisten kysymysten tärkeydestä: ”Kun siirtolaisuus todennäköisesti kasvaa tulevina vuosina ja vuosikymmeninä, mahdollisten menneisyyksien pohtiminen tekee todennäköisten tulevaisuuksien kohtaamisen helpommaksi.”

Kiperimmän kommentin suomalaisesta suvaitsevaisuudesta (joita miljoona yhteenpuristautunutta passia myös kuvaa?) kirjassa antaa Matti Wuori, vuonna 2005 edesmennyt ihmisoikeusjuristi: “Me hyväksymme sinut sellaisena kuin olet, kunhan olet samanlainen kuin me muutkin.”

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | Avainsanoina | Kommentit poissa käytöstä

Maailman teot

Kimpassa. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kimpassa. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Kiasman ja Marimekon yhdessä toteuttama Kimpassa-näyttely avautui viime perjantaina. 16 nykytaiteilijaa, suunnittelijaa ja muotoilijaa ovat tuottaneet yhteensä 13 uutta taideteosta Kiasman tiloihin. Näyttely syntyi sananmukaisesti kimpassa, Kiasman ja Marimekon ennakkoluulottoman ajattelun tuloksena.

Kaupallisen design-brändin ja nykytaiteen museon yhteistyö on herättänyt myös keskustelua taiteen autonomiasta ja rahoituksesta. Hyvä niin, keskustelua tarvitaan, ja esimerkiksi Taideyliopiston IssueX-lehden uusin numero nostaakin teemakseen taiteen ja rahan. Maailma muuttuu ja toimintatavat uudistuvat. Kun pörssiyhtiö ja museoinstituutio tekevät jotain taiteellisesti yhteistä, on yhteistyömallien uudelleenmäärittelyn aika. Myös keskustelussa täytyy päästä eteenpäin eikä jumittua menneisyydestä tuttuihin ajatusmalleihin.

Kimpassa-näyttelyn teokset, niiden inspiraation lähteet ja maailmat puhuvat puolestaan. Taiteilijat ovat toteuttaneet teoksensa siinä viitekehyksessä, jonka tämä yhteistyö on mahdollistanut. Mikään ei ole rajoittanut tekemistä tai taiteellista vapautta. Ilman tätä yhteistuotantoa olisi 13 uutta upeaa teosta jäänyt syntymättä. Teokset ovat nähtävissä Kimpassa-näyttelyssä, minkä jälkeen ne ovat tekijöidensä omistuksessa.

Kiasman toiminnan ytimessä on esittää nykytaidetta yleisölle. Oikeastaan pitäisi puhua yleisöistä, sillä niin erilaisista ihmisistä ja ihmisryhmistä Kiasman kävijäkunta muodostuu. Myös nykytaide on moninaista niin sisällöiltään kuin esittämistavoiltaan. Tätä moninaisuutta Kiasma tuo esiin ohjelmistovalinnoissaan. Tällä hetkellä Kiasmassa on esillä kolme sisällöltään ja lähtökohdiltaan erilaista näyttelyä. Alfredo Jaarin näyttely Kun runous ei riitä on laajasti yhden taiteilijan tuotantoa 40 vuoden ajalta esittelevä näyttely. Kiasma Hits esittelee valikoiman teoksia Kiasman kokoelmista ja Kimpassa-näyttely 13 uutta, näyttelyä varten toteutettua teosta. Monipuolisella ohjelmistopolitiikalla Kiasma tavoittelee laajaa yleisöä. Kävijät ovat Kiasmalle keskeisin tulonlähde. Pääsylipputuloilla toteutetaan seuraavan vuoden näyttelyt. Siis lisää taidetta ihmisten ulottuville.

Aamu Song & Johan Olin, Maailman mekot, 2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Aamu Song & Johan Olin, Maailman mekot, 2014. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Jokainen Kimpassa-näyttelyn taiteilijoista on saanut vapaat kädet valita teoksensa aiheen ja toteutustavan. Yhteistyö on mahdollistanut taiteellisia kokeiluja, ei asettanut rajoja luovuudelle. Hyvä esimerkki inspiroitumisesta on taiteilijapari Aamu Songin ja Johan Olinin teoskokonaisuus Maailman mekot, jossa perinteisiä kansallisasuja on toteutettu Marimekon kuoseista tai Marimekon klassikkomalleja perinteisillä kankailla. Korean armeijan asu Mojave-kankaasta, arabimiesten päähuivi punavalkoisesta tasaraidasta tai takkimekko Kihlatasku korealaisesta kankaasta antavat kyytiä konventioille.

Ja juuri asioiden uudella tavalla ajattelu on Kimpassa-näyttelyn ydintä.

Pirkko Siitari
Museonjohtaja, Kiasma

Tallennettu kategorioihin Kiasma, Näyttelyt | Avainsanoina , | Kommentit poissa käytöstä