Kun fiktio muuttuu todeksi

Siinä on oma riskinsä, kun elää lähellä taiteilijoita: voi joutua osaksi teosta. Tämä ei ole mitenkään uusi ajatus, mutta itselleni se tuli taas mieleen käveltyäni Tosi kyseessä –näyttelyn läpi (josta 3. kerros sulkeutuu 10.3.) ja vietettyäni illan Pilvi Porkolan No More Broken Hearts –esityksen ensi-illassa, jossa hän osana esitystä luki seitsemälle eri miehelle kirjoittamiaan rakkauskirjeitä.

Minulla on muutama kokemus siitä, miltä tuntuu löytää itsensä taideteoksesta. Olen esimerkiksi törmännyt todella tuttuihin lauseisiin ja hahmoihin ystäväni runoteoksessa, sekä ollut omalla nimelläni Peter Liversidgen Proposals for Kiasma taidekirjeiden vastaanottajana. Niitä taiteilija lähetti Kiasmaan yksitellen yli 70 kappaletta. Ne hankittiin Kiasman kokoelmiin ja ovat nyt siellä 3. kerroksessa nähtävillä vielä viikonlopun. Kumpikaan tapaus ei ole aiheuttanut mielipahaa, mutta joku outo tunne, joka juontaa juurensa yksityisyyden rikkoutumisesta, on aiheuttanut hetken hämmennyksen.  Teoksista tulee luonnollisesti itselleen merkityksellisempiä – ja etenkin kyseisten runojen suhteen tietää, että pala omaa historiaa, vaikkakin muille varmasti tunnistamatonta, on tallentunut julkaistuun teokseen.

Olen ollut suunnittelemassa viime syksynä Kiasmassa alkanutta Tosi kyseessä -esitysohjelmaa, jonka esitykset ovat käsitelleet toden ja fiktion välimaastoa eri tavoin. Toisissa käytettiin arkistomateriaalia, kuten itsemurhan tehneen libanonilaisen pojan kuolemaa käsittelevässä Rabih Mrouén ja Lina Sanehin 33 kierrosta ja jokunen sekunti – esityksessä, jossa käytettiin aitoja tv-reportaaseja, osaksi muutettua kuolleen pojan Facebook-tiliä ja täysin keksittyjä puhelinvastaajaviestejä. Toiset esitykset ovat taas pohjautuneet henkilökohtaiseen materiaaliin, kuten Pilvi Porkola, joka käyttää omia rakkaustilityskirjeitään. Yllättävä tilanne tuli eteen, kun eräässä Kiasma-teatterissa nähdyssä fiktioksi kuvittelemassani esityksessä ymmärsin vasta ensi-illassa, että näytelmän päähenkilöiden nimet ja kuvaukset osuivatkin hyviin tuttuihini, ja esityksen taustalla oli joku osa totuutta.

No More Broken Hearts

Pilvi Porkola: No More Broken Hearts. Kuva: VTM/KKA, Pirje Mykkänen

Moraalikysymykset näiden tapausten kohdalla on iso asia, eikä millään tavoin yksinkertainen. Se vaatisi oman pohdintansa. Toinen kiinnostava seikka on ajatella, mitä yleistä, yleisinhimillistä, toistuvaa ja tunnistettavaa näiden yksittäisten ja henkilökohtaisten tapausten takana on.  Niitä on kyllä esityksissä avautunut, mm. yhteiskunnallisia tulkintoja libanonilaisen pojan itsemurhan herättämänä tai rakkaustilityksiä, joiden fraasit ovat huvittavankin tunnistettavia. Kolmanneksi on tullut pohdittua esityksen synnyttämiä tunteita, joita ei voi katsojana paeta. On pakko myöntää esityksen kolahtavan tunnetasolla ihan eri tavalla, kun yleisökeskustelussa saa tietää 33 kierrosta ja jokunen sekunti -esityksen perustuvan todelliseen itsemurhatapaukseen, ja osan siinä käytetystä materiaalista olevan aitoa. Vaikka periaatteessahan esityksen suhteen sillä ei pitäisi olla mitään väliä. Esitys ja sen sanoma ei muutu itsessään, oli esityksen takana todellinen tapahtuma tai ei. Porkolan rakkauskirjeiden kanssa pätee ihan sama ajatus, ei pitäisi olla väliä onko kirjeet oikeita vai ei. Sitä paitsi edelleen ne voivat olla täysin fiktiivisiä käsikirjoituksia, joita Pilvi on rustannut esitystä varten ja vain väittää aidoiksi, eikä tällä pitäisi olla esityksen vastaanoton suhteen mitään merkitystä. Mutta hetkellä, kun äkkiä kuvittelee tunnistavansa yhden kirjeen kohteista esitys liikuttaa kuitenkin täysin uudella tavalla, esitys harppaa aimo askeleen lähemmäksi ja ravistaa eri tavalla. Samoin kävi näytelmän kanssa, josta tunnistin yllättäen päähenkilöt.

Tällä hetkellä minua mietityttää, miten suhtautua esityksiin, jotka yllättävästi liippaavat henkilökohtaisuudellaan läheltä, tai toisaalta käsittelevät henkilöitä, jotka eivät itse ole valinneet olla osana esitystä.  Pahimmassa tapauksessahan esitykset ovat pahoittaneet jonkun mielen. Mutta en tiedä voisiko näiltä täysin välttyä, kun teemana on toden ja kuvitellun häilyvä raja, sekä dokumentaarisuus nykytaiteessa – ja ennen kaikkea kun työskentelee elävien nykytaiteilijoiden kanssa. Totuuden nimissä on myös sanottava, että en myöskään olisi suoranaisesti halunnut, että Peter Liversidge nimeäisi kirjeensä minulle, vaan mieluummin olisin toivonut niiden olevan osoitettu Kiasmalle.  Mutta hänen, kuten niin monen muunkin taiteilijan, työskentelytapaansa kuuluu henkilökohtaisuus. Samanlaisia ”ehdotuksia teokseksi” -kirjeitä ovat saaneet lukuisat henkilöt eri taidelaitoksissa – jopa hotelleissa ja bändeissä – ympäri Eurooppaa. Kai pitäisi vain olla otettu, että on yksi heistä.  Ja kai on hyväksyttävä, että taiteilijoiden vieressä elämiseen ja heidän kanssaan työskentelyyn liittyy riski joutua teokseen tavalla tai toisella osalliseksi, taiteilijoiden sitä tiedostamatta tai hyvin tietoisena tekona. On myös pidettävä mielessä, että totuus on aina monisyinen, yksikään teos ei sitä yksin pysty avaamaan, vaan jokaisessa, kuinka dokumentaarisessa teoksessa hyvänsä, on aina tulkintaa mukana. Henkilökohtainen totuus saa olla (ja varmasti usein onkin) muuta kuin teoksen totuus.

Jonna Strandberg
Vastaava tuottaja, Kiasma-teatteri

Kategoria(t): Kiasma-teatteri. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.