Esitystaiteen aika!

Kiasmassa on alusta alkaen ollut selvää, että esittävä taide on luonteva ja oleellinen osa nykytaidetta. Kiasma-teatterissa on nähty vuosien aikana satoja kotimaisia ja kansainvälisiä esityksiä sekä erilaisia esityksellisiä projekteja. Samalla on esitystaltioinnein kartutettu Kuvataiteen keskusarkistoa.

Kansainvälisellä taidekentällä on sitä vastoin vasta nyt herätty laajalti ajatukseen, että esittävä taide on erottamaton osa nykytaidetta. Tästä osoituksena ovat uudet esitystaiteen ohjelmistot sekä niihin liittyvien kokoelmien kartuttaminen merkittävimmissä kansainvälisissä nykytaiteen instituutioissa. Museot ympäri läntistä maailmaa ovat perustaneet viime vuosina esitystaiteen osastoja ja esityksille vihittyjä erityisiä tiloja. Tate Modernin The Tanks -tila on toiminut ensimmäistä vuottaan Lontoon nykytaidemuseon alakerrassa, The Whitneyssä New Yorkissa yksi kokonainen kerros on omistettu esittävälle taiteelle, MoMAsta löytyy ’Department of Media and Performance Art’, joka alun alkaen oli vain Department of Media, mutta on sittemmin liittänyt myös esitykset ohjelmistoonsa, Walker Art Centerissä on oma teatteritila ja Nottingham Contemporaryssa uusi pääkuraattori Kathy Noble on perustamassa esitystilaa. Centre Pompidou Pariisissa ja Mori Tokiossa jatkavat esitystaiteen ohjelmiaan. Myös British Museum on avannut keskustelun siitä, että sen historiallista Reading Roomia alettaisiin käyttää esitystilana.

Mistä tämä suosio on peräisin? Syitä on varmasti monia, tässä muutama:

Ensiksikin on tunnistettu, että esittävä taide on kiinteä osa nykytaiteen historiaa: esimerkiksi futuristit, dadaistit ja käsitetaiteilijat – Fluxus, Yves Klein, Vito Acconci, Joseph Beuys muiden muassa – ovat tehneet esityksiä, joiden jälkiä löytyy useasta museosta. Tällä hetkellä keskeisissä museoissa on myös töissä kuraattoreita, jotka näkevät esitykset osana nykytaiteen kaanonia.

Toiseksi on kyse taiteen sisäisistä liikkeistä, kun kuvataiteilijat tekevät esityksiä ja esitystaiteilijat installaatioita, niin pelkkiin objekteihin keskittyvien museoiden on ollut pakko reagoida. Nykypäivänä taidealat paikoitellen myös liudentuvat ja taiteilijoiden yhteistyö yli taiteen eri genrerajojen on lisääntynyt.

Kolmanneksi lienee kysymys elävän museon käsitteestä ja yleisösuhteesta.  Nykytaiteen museot eivät näe enää tehtäväkseen ainoastaan säilyttää, konservoida ja esittää taideobjekteja, vaan ne haluavat toimia myös sosiaalisen kanssakäymisen ja elävän taiteen paikkoina. Yleisöpohjan laajentaminen on yksi museoiden yhteisistä tavoitteista, ja esitysten kautta on huomattu tavoitettavan sellaista yleisöä, jota ei muuten välttämättä tavoitettaisi. Usein ajatellaan nimenomaan nuorta yleisöä. Myös yleisön roolin muutos passiivisesta katsojasta aktiiviseksi osallistujaksi toteutuu useiden nykyesitysten kohdalla.

Oma kiinnostava kysymyksensä on museoiden kokoelmien ja esitysten välinen suhde. Toiset taiteilijat ovat halunneet myydä / lahjoittaa performanssinsa video- tai valokuvataltioina museoiden kokoelmiin (esim. Marina Abramović) ja toiset taas kauppaavat esityksen museon ’kokoelmaesitykseksi’ (esim. Tino Sehgal), jonka voi siis toistaa esityksenä. Kiasman taidekokoelmista löytyy muutamia auktorisoituja dokumentteja, valokuvia performansseista ja lavasteita, mutta yhtään toistettavissa olevaa esitystä kokoelmissa ei ainakaan vielä ole. Kysymyksenä esityksen omistaminen on kiinnostava eikä mitenkään ongelmaton. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että on sovittava tarkasti, mitä esitykselle käy taiteilijan / taiteilijoiden kuoltua. Ja vielä tarkennuksena: Kuvataiteen keskusarkistoon sijoitetut Kiasman sadat esitystaltioinnit ovat puhtaasti dokumentteja, eivät taideteoksia sinällään, vaikka niitä sellaisina voi myös hyvin katsoa.

Jonna Strandberg
Kiasma-teatterin vastaava tuottaja

Lähteenä on käytetty RoseLee Goldbergin (Performan johtaja) artikkelia The Performance Era is Now. The Art Newspaper, Issue 240, November 2012.

Kategoria(t): Kiasma-teatteri Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.