Lupa kuvata

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Alfredo Jaar, Hiljaisuuden ääni (yksityiskohta), 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Milloin on lupa ottaa valokuva ja milloin ei? Missä tilanteissa ihmisen moraalin pitäisi johtaa asioihin puuttumiseen eikä vain tilanteen dokumentointiin? Puolalaisen ohjaajan Andrzej Wajdan osuudessa episodielokuvassa Love at Twenty (1962) nämä kysymykset esitetään – ja niihin vastataan – katsojaa kylmäävässä kohtauksessa, jossa pieni tyttö putoaa eläintarhassa jääkarhujen aitaukseen. Tapahtuman nähnyt mies tarttuu kameraansa ja ottaa siitä kuvan, vieressä olevan tyttöystävänsä paheksuessa miehen tekoa. Tarinan sankariksi tulee toinen mies, joka passiivisten katsojien joukosta hyppää epäröimättä aidan yli ja pelastaa lapsen.

Kuvaaja on aina myös silminnäkijä, yksi paikalla olijoista, jolla käytännössä olisi mahdollisuus puuttua tapahtumien kulkuun, vähintään kuvan ottamisen jälkeen. Kiasmassa esillä oleva Alfredo Jaarin elokuvainstallaatio Hiljaisuuden ääni (2006) kertoo kahdeksassa minuutissa Pulitzer-palkitun eteläafrikkalaisen lehtikuvaajan Kevin Carterin (1960-1994) elämäntarinan, joka päättyy Carterin uran huipulle ja pian sen jälkeen kuolemaan oman käden kautta. Carter sai palkintonsa Sudanissa nälänhätäalueelle vuonna 1993 ottamastaan kuvasta, jossa korppikotka on asettautunut maahan istumaan, pedon kärsivällisyydellä odottamaan nälän uuvuttaman lapsen kuolemaa.

Vaikka Carterin kuuluisa valokuva – itse asiassa tekstiin pohjautuvan filmin ainoa kuva – näkyy Jaarin teoksessa vain muutaman sekunnin ajan, se riittää ikuistamaan nähdyn katsojan verkkokalvolle ja muistiin. Kun kuva julkaistiin The New York Timesissa maaliskuussa 1993 kuvituksena Sudanin nälänhädästä kertovaan artikkeliin, toimitus sai satoja yhteydenottoja, joissa kysyttiin kuvassa olleen tytön kohtalosta ja siitä, oliko kuvaaja mitenkään auttanut lasta. Ennen paikalta poistumistaan Carter oli kertomansa mukaan hätistänyt linnun tiehensä, mutta lapsen kohtalosta ei hänelläkään ollut mitään tietoa.

Kevin Carterin ja hänen kuvaajakollegoidensa hengenvaarallisesta työstä väkivallan ja kuoleman todistajina tehty tositapahtumiin pohjautuva elokuva The Bang Bang Club (2010) kertoo 1990-luvun alussa toimineen neljän kuvaajan muodostaman ”klubin” työstä. Näiden kuvajournalismin indianajonesien haastavasta työympäristöstä kertoo ryhmän saama nimi, joka viittaa ampumisen ja samalla kameran laukaisimen ääneen. Carteria ennen klubilaisista sai Pulitzer-palkinnon Greg Marinovich. Ken Oosterbroek ammuttiin 1994 hänen ollessa kuvaustehtävissä lähellä Johannesburgia ja ryhmän neljäs jäsen, João Silva haavoittui vakavasti astuttuaan miinaan Afghanistanissa vuonna 2010.

Alfredo Jaar ei teoksellaan moralisoi kuvaajia, hän ymmärtää hyvin ammatin vaatimukset ja sen, että monissa tapauksissa tapahtumiin puuttuminen voisi merkitä kuvaajan kuolemaa: ”So you can imagine, they have to be able to balance between bringing the images home, and their natural humanist impulses. And believe me, when they witness these tragedies and do not intervene directly, they inevitably have to deal with that physical and mental justification. But for them, to document these realities is their way of intervening.”

Kiinalainen taiteilija Xu Zhen on palannut Kevin Carterin tunnettuun kuvaan performanssissaan The Starving Sudan, joka esitettiin Pekingissä vuonna 2008. Tässä reaaliaikaan ja -paikkaan sijoitetussa kuvaelmassa täytetyn linnun vieressä hiekkakentällä istui afrikkalaistaustainen lapsi, jonka äiti oli paikalla huolehtimassa hänen hyvinvoinnistaan. Sisätiloissa järjestetyssä esityksessä yleisö asetettiin Kevin Carterin – ja kaikkien inhimillistä hätää työkseen kuvaavien – rooliin katsomaan, odottamaan ja ottamaan kuvia.

Kuvaamisen eettisiä puolia käsitellee myös brittiläisen taiteilijan Phil Collinsin video How to Make a Refugee (1999). Siinä seurataan valokuvaajia työssään Kosovon sodan aikana. Videon katsojaa ei voi olla häiritsemättä tapa, jolla pakolaisperheen poikaa asetellaan kuvausta varten. Teini-ikäinen poika on selvästi kiusaantunut ja hämillään, kun häntä pyydetään riisumaan paitansa ja näyttämään arpiaan.

Vastaavanlainen episodi vielä raadollisempana versiona on dokumenttielokuvassa Enjoy Poverty (2009), jossa ohjaaja Renzo Martens opastaa kädestä pitäen kongolaisia, valokuvaajan ammatista – ja sen myötä saadusta elinkeinosta – haaveilevia nuorukaisia kuvamaan nälkiintyneitä lapsia sillä tavoin kuin kansainväliset kuvatoimistot haluavat.

Kylmä totuus lienee, että kuvat kärsimyksestä ja hädästä myyvät paremmin kuin yhtään onnekkaampien kohtaloiden kuvaukset.

Jari-Pekka Vanhala
Amanuenssi

Kategoria(t): Näyttelyt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Kommentointi on suljettu.