Nykytaide astuu Venäjän kartalle

Venäjällä tapahtuu ihmeitä: öljy, kaasu ja teräs, tee ja tupakka muuttuvat taiteeksi oligarkkien sijoittaessa eri tavoin hankittuja omaisuuksiaan myös nykytaiteeseen. Se käy siinä määrin näyttävästi ja suuressa mittakaavassa, että muutama kuukausi sitten brittikeräilijä Charles Saatchi ärähti julkisesti näistä taiteen kentälle ilmestyneistä sivistymättömistä nousukkaista. Joukossa on kuitenkin myös monia laajemmin kulttuurisesta näkyvyydestä ja vaikuttavuudesta kiinnostuneita ison rahan käyttäjiä. Heistä yksi on Roman Abramovich, joka hintavan jalkapalloharrastuksensa ohella on kunnostautunut myös kulttuurin ja taiteen mesenaattina. Uusimmissa hankkeissa on mukana hänen partnerinsa Daria Zhukova.

Zhukovan perustaman Iris-säätiön nimissä toimiva nykytaiteen keskus Garage Center for Contemporary Culture avattiin Moskovassa vuonna 2008. 1920-luvulla rakennettuihin linja-autotalleihin sijoitetuissa näyttelytiloissa on esitelty useita kansainvälisen nykytaiteen vakiotähtiä, useimmat heistä ensi kertaa Venäjällä. Tämän vuoden aikana keskuksen toiminta on siirtymässä Moskovan ydinkeskustaan, legendaariseen Gorkin puistoon. Siellä uudistetaan näyttelykäyttöön eri aikakausilta peräisin olevia puiston rakennuksia. Ensimmäisessä vaiheessa valmistuu näyttelytilat 1960-luvulta peräisin oleva entiseen ravintolaan ja sen jälkeen maatalousnäyttelyä varten 1920-luvulla rakennettuun kuusikulmaiseen halliin. Kyseessä on osa monimuotoiseen virkistyskäyttöön tulevan laajan puistoalueen uudistustyöstä, jota Abramovich on rahoittanut merkittävällä panoksella.

Suurin osa Moskovan nykytaiteen gallerioista sijaitsee vanhoissa teollisuuskiinteistöissä klubien, ravintoloiden, putiikkien, designtoimistojen ja muiden pienyritysten seurana. Näihin uutta aikakautta eläviin kulttuurikomplekseihin kuuluvat entinen suklaatehdas Punainen lokakuu, paperitehtaan tiloissa toimiva Proekt_Fabrika sekä nykytaiteen keskus Winzavod, jossa aiemmin keskityttiin oluen ja viinin valmistukseen. Aivan sen naapurissa, samoin entisellä tehdasalueella sijaitseva ArtPlay Design Center oli viime vuonna Moskovan biennaalin päänäyttämönä. Siellä sijaitsevaan pommisuojaan on suunnitteilla Moskovan designmuseo, jonka liikkuvaksi osaksi tulee ympäri pääkaupunkia ja sen lähiseutuja ajeleva, näyttelytilaksi muutettu linja-auto. Innovatiivinen idea lanseerattiin menestyksellä tämän vuoden helmikuussa Lontoon design-viikoilla.

Pyörien päällä onkin varminta olla, sillä kulttuuritilojen pitkäikäisyydestä ei ole takeita: esimerkiksi juuri Punaisen lokakuun tehdasalue, joka sijaitsee Moskovan parhaalla paikalla Kremlin vastarannalla, tullaan lähivuosina todennäköisimmin muuttamaan hintavaksi asuinalueeksi. Siellä aloitti toimintansa galleriana Baibakov Art Project (BAP), jonka omistaja, johtaja ja kuraattori on 26-vuotias Maria Baibakova. Hän on julkisesti pahoitellut sitä, että Venäjällä nykytaiteelta puuttuu sitä arvostava yleisö ja hänen haasteenaan onkin saada nykytaiteelle ymmärrystä ja tehdä Moskovasta kansainvälisesti tunnustettu nykytaiteen keskus. BAPin uusin toimintamalli keskittyy pysyvän näyttelytilan tai kokoelmien keräämisen sijaan taidekasvatukselliseen toimintaan ja kansainvälisten yhteyksien luomiseen. Samoihin päämääriin panostaa vuonna 2009 toimintansa aloittanut Victoria – The Art of Being Contemporary Foundation. Sen taustavoimiin kuuluu kaasumiljonääri Leonid Mikhelson, joka nimesi säätiön tyttärensä mukaan. Mikhelson nousi otsikoihin viime vuonna sponsoroituaan säätiönsä nimissä näyttelyn New Yorkin New Museumiin. ”Ostalgia” esitteli ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa laajassa mittakaavassa Euroopan entisten kommunistimaiden taidetta.

Vastaavia tavoitteita venäläisen taiteen näkyvyyden lisäämiseen ulkomailla on Stella Art Foundation -säätiön perustajalla Stella Kesaevalla. Hänen pitkän tähtäimen projektinaan on saada Moskovaan kansainväliset normit täyttävä nykytaiteen museo, jonka perustaksi hän kasvattaa taidekokoelmaansa. Kesaeva kuuluu Daria Zukhovan ja Maria Baibakovan ohella Moskovan nykytaiteen tsaarittarien lukuisaan joukkoon. Hänellä on vaikutusvaltainen asema Venäjän paviljongin komissaarina Venetsian biennaalissa vuoteen 2015 saakka. Moskovalaisen taide-elämän kokeneimpiin vaikuttajanaisiin kuuluu Olga Sviblova, jonka elämäntyö, valtiollisiin museoihin kuuluva Multimediataiteen museo MAMM avattiin sisätiloiltaan uudistettuna ja laajennettuna vuonna 2010. Sen toiminnan ytimessä on valokuva- ja mediataide. Museo järjestää myös alan opetusta avantgardetaiteilija Aleksander Rodtsenkon mukaan nimetyssä koulussaan.

Moskovan ohella nykytaiteen toimijat ovat heränneet Pietarissa. Vuonna 2010 Vasilin saarella avattiin peräti kaksi yksityistä taidemuseota, molemmat vanhoihin rakennuksiin saneerattuina. Marina Varvarinan Erarta-museon ja liikemies Aslan Chekhoyevin Novy Muzein kokoelmien ja näyttelyiden painopiste on venäläisessä ja erityisesti pietarilaisessa taiteessa. Yksityispohjaiset museohankkeet voidaan toteuttaa julkisia hankkeita nopeammin ja kevyemmällä byrokratialla, mutta ne voivat myös kadota kartalta yhtä nopeasti kuin ne sinne ilmaantuivat, niiden yhteiskuntavastuu kun on omistajansa povitaskussa.

Ylipäätään näyttää siltä, että ainakin taidetilojen ollessa kyseessä uudisrakentaminen ei Venäjällä juuri innosta, vaan mieluummin uudistetaan jo olemassa olevaa. Näin tapahtuu myös Pietarin keskustassa sijaitsevalla New Hollandin tekosaarella, jonne Roman Abramovich ja Daria Zukhova ovat luomassa Moskovan Garagea vastaavaa nykytaiteen keskusta. Entinen sotilastukikohta, joka on viimeiset 300 vuotta ollut suljettu alue, halutaan tuoda osaksi suurkaupungin elämää sijoittamalla sinne taidenäyttelytilojen lisäksi myös muita toimintoja, kuten asuntoja sekä majoitus- ja toimistotiloja. Komean tiiliarkkitehtuurinkohteen modernisoinnin suunnittelee newyorkilainen toimisto Work AC. Odotukset ovat korkealla: valmistuttuaan, arvioidusti vuonna 2017, paikan toivotaan tekevän Pietaria Venetsian tavoin maailmalla tunnetuksi arkkitehtuurinsa ja historiansa ohella myös kansainväliseen nykytaiteen keskuksena.

Nykytaiteen ilosanoma leviää myös metropolien ulkopuolelle, pitkin laajaa Venäjän maata. Valtiolliset nykytaiteen keskukset ovat jo pitkään toimineet Moskovan ja Pietarin lisäksi Nizhny Novgorodissa, Jekaterinburgissa ja Kaliningradissa. Nykytaiteen uusimpiin tulokkaisiin kuuluvat keväällä 2009 Uralilla, Permin kaupungissa avattu nykytaiteen museo PERMM, samoin kuin Tverissä viime vuonna toimintansa aloittanut nykytaiteen keskus TverCA. Ne saavat rahoitusta toimintaansa valtiolta ja yksityisiltä tahoilta. Niiden perustaja on moskovalainen galleristi Marat Guelman, joka on kertonut suunnittelevansa vastaavien paikkojen avaamista vuoden 2013 aikana myös Kazanissa Tatarstanissa ja idempänä Volgan rannalla Samarassa. Näiden aloitteiden kautta myös suomalais-ugrilaiset seudut astuvat nykytaiteen kartalle.

Taiteilijaveteraani Ilja Glazunovin pääministeri Putinille taannoin esittämä vetoomus nykytaiteen rajoittamiseksi ei hyvässä vedossa olevaa taide-elämän kansainvälistymistä Venäjällä hidasta. Klassisten venäläisten museoiden, tretjakovien ja eremitaasien rinnalle tarvitaan ajanmukaisia tiloja myös nykypäivän taiteelle. Kulttuuriministeri Alexander Avdeyev onkin myöntänyt, että Venäjällä on kirimistä nykytaidekulttuurin suhteen: ”Meidän olisi pitänyt luoda oma Pompidou-keskuksemme 40 vuotta sitten.”

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Kuva: Entinen suklaatehdas Punainen lokakuu Moskovan keskustassa. Jari-Pekka Vanhala.

Lähteet:
Charles Saatchi: The hideousness of the art world, The Guardian, 2.12.2011
Sarah Douglas: Conversation with Maria Baibakova, Art+Auction, September 2009
Simon Hewitt: What Makes a Market?, Art+Auction, September 2010
Sophia Kishkovsky: Moscow art dealer opens contemporary art centre in Tver, The Art Newspaper, 13.7.2011
http://www.newhollandsp.ru/en/project/about.php

Lisää aiheesta:
Selvitys Pietarin ja Moskovan kulttuurikeskuksista (2010)

Perjantai-illan huumaa

Joka kuukauden ensimmäisenä perjantai-iltana Kiasmaan on ilmainen sisäänpääsy. Viimeksi ilmaisiltaa Kiasmassa vietti teemallisen Musaperjantain merkeissä yli 1000 nuorta kävijää. Näyttelyiden lisäksi he kävivät konserteissa, osallistuivat opastetuille kierroksille, viettivät vapaa-aikaa taiteen ja toistensa seurassa. Olemme ylpeitä siitä, että voimme tarjota tämän kaiken ilmaiseksi kerran kuukaudessa. Ja siitä, että muutkin kuin ilmaiset perjantai-illat ovat löytäneet yleisöjä.

Nuorten syrjäytymisestä puhutaan monella rintamalla, presidenttiä myöten. Kiasma tekee omalla tavallaan työtä nuorten yleisöjen kanssa tarjoamalla monenlaisia tilaisuuksia tutustua taiteeseen, taiteilijoihin sekä toisiin nuoriin.  Kiasman vuosittaisista kävijöistä  –  viime vuonna Suomen suosituin museo 180 000 kävijällä – suurin osa on nuoria ja nuoria aikuisia: 65% on alle 35-vuotiaita.

Kiasmassa ajattelemme, että taiteen sisällöt ja yleisölähtöinen ajattelutapa eivät ole toinen toisiaan poissulkevia. Taiteen tulee olla saavutettavaa mahdollisimman monelle – sen tulisi kuulua demokraattisen hyvinvointivaltion tarjoamiin peruspalveluihin. Taide on tapa kommunikoida: sen merkitykset syntyvät taiteen ja katsojan välisissä kohtaamisissa. Taiteen kanssa voi myös miettiä kysymyksiä arvoista, identiteeteistä ja ajankohtaisista aiheista, joita taide omalla tavallaan käsittelee.

Omatoimisten näyttelykäyntien rinnalla monet Kiasman järjestämät tapahtumat tuovat ihmisiä yhteen: luovat yhteisiä, yhdessä jaettavia ja muistettavia kokemuksia. Työpajat ja muu yleisötyön järjestämä osallistava ohjelmisto mahdollistavat toisenlaisen museokokemuksen, jossa kävijästä tulee aktiivinen toimija ja toisinaan itse tekijä.

Näitä yksityisiä tai yhteisiä kohtaamisia ei voi mitata numeroin, ne täytyy tunnistaa ja tunnustaa olemassa oleviksi taiteen merkityksiksi.

Pirkko Siitari
museonjohtaja

Seuraavana Musaperjantaissa 30.3. on vuorossa Tähtisumua, jossa voi nähdä oikeita tähtiä – tai ainakin uskottavasti heidän näköisiään museovieraita! Katso koko ohjelma Kiasman verkkosivuilta.

Kuinka kehittää?

Kiasma

Guggenheim-keskustelussa on muun muassa väitetty, että suomalaisten museoiden rima ei olisi tarpeeksi korkealla ja että tarvitsisimme uuden museon kirittäjäksi. Mutta kuten moni museoalalla käytännön työtä tekevä tietää, kyse ei ole tavoitteiden asettamisen vaikeudesta tai visioiden puutteesta, vaan taloudellisten reunaehtojen mahdista. Korkeita tavoitteita toki tarvitaan, mutta pelkkä sanahelinä ei jaksa kiinnostaa, kun arkea eletään tulosvastuullisuuden ja niukan toimintabudjetin kanssa.

Monta asiaa osaamme haluta ja tavoitella ilman Guggenheimiakin. On vielä paljon asioita, joita haluaisimme kehittää ja parantaa. Toivelistalla on mm. monia kansainvälisiä näyttelyitä, uusia näyttelyteknologioita ja yleisötyön muotoja, mutta ne ovat toistaiseksi jäissä varojen puutteen vuoksi.

Viime vuosina museot kautta läntisen maailman ovat joutuneet puolustamaan arvoaan ja merkitystään kovenevassa taloudellisessa tilanteessa. Rankimmat esimerkit löytyvät Englannista ja Hollannista, joissa monien museoiden saama julkinen rahoitus on pudonnut jopa 25 %. Vaikutukset näkyvät ensimmäisenä lyhentyvissä aukioloajoissa, vähenevässä henkilökunnassa ja supistuvassa ohjelmatarjonnassa. Briteissä puhutaankin nykyään ”zombimuseoista”. Suomessa museotoiminnalle on rakennettu hienoja rakennuksia ympäri maan, mutta itse sisältöjen tuottamiseen ja toiminnan kehittämiseen ei juuri enää löydy tukea. Suomalaisiin museoihin kohdistunut juustohöylälinja vaihtui äskettäin kirveeseen Museoviraston joutuessa toteuttamaan alan ensimmäiset yt-neuvottelut.

Museot ovat erittäin haavoittuvaisia taloudellisesti vaikeina aikoina. Etenkin koska niitä helposti pidetään jonakin, joka ei ole niin välttämätöntä. Kuitenkin samalla puhutaan aineettomien arvojen tärkeästä merkityksestä koko yhteiskunnan kehittämisessä.

Myös Kiasmassa eletään tässä todellisuudessa. Toimintamäärärahat ovat pienentyneet vuosi vuodelta. Ne ovat nykyisin miljoona euroa vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Nyt toimintaan varatut määrärahat ovat 900 000 euroa vuodessa. Taloudellisesta niukkuudesta huolimatta Kiasma on onnistunut vielä pitämään yllä korkeatasoista ohjelmaa ja olemaan Suomen suosituin museo vuonna 2011.

Kiasmasta on tullut yhä enemmän tulosvastuullinen museo julkisten resurssien vähetessä. Tulosvastuullisuus merkitsee sitä, että museon on omalla toiminnalla kerättävä ennalta asetettu määrä tuloja vuosittain. Vaihtuvien näyttelyiden kulut katetaan lipputuloilla eli niiden järjestäminen riippuu maksavien asiakkaiden määrästä. Sama tilanne on monissa museoissa eri puolilla maailmaa.

Kilpailemme yleisöistä muiden museoiden, vapaa-ajantoimijoiden ja kotisohvan kanssa. Kiasman tehtävä ei kuitenkaan ole kerätä tuloja vaan toimia nykytaiteen museona: kartuttaa kokoelmaa sekä tutkia ja esitellä oman aikansa taidetta. Ja tämä työ tehdään yleisöille, mahdollisimman monille. Museotyössä on paljon sellaista, mikä ei ylitä mediakynnystä tai näy heti yleisölle, mutta on toiminnan kannalta välttämätöntä.

Kun valtion talous on tiukoilla ja leikkauslistoja aletaan esittää, vähenevät myös kulttuurin määrärahat. Nykyisellä hallituskaudella on parin vuoden sisällä odotettavissa tuntuvia supistuksia kulttuurin budjettiin. Samaan aikaan taloudellisen tilanteen kiristymisen kanssa alalla on käynnissä suuria rakenteellisia muutoksia: esim. Taiteen keskustoimikunnan muutos Taiteen edistämiskeskukseksi ja Valtion taidemuseon säätiöittäminen. Vielä on myös epäselvää mitä Helsingin taidemuseolle tapahtuu ja rakennetaanko Guggenheim. Kaikissa näissä on mukana valtionrahoitusosuus.

Pirkko Siitari
museonjohtaja

Kuva: VTM/KKA Pirje Mykkänen