Kiasman kokoelmat esillä Moskovassa

Kiasman kokoelmat ovat mielestäni arvokkaimmillaan juuri silloin kuin niitä käytetään. Käytämme aktiivisesti  kokoelmia kaikessa toiminnassamme, verkossa, vuosittain vaihtuvissa kokoelmanäyttelyissä, lainoina muille museoille ja talletuksina keskeisiin suomalaisiin lähetystöihin sekä valtion virastoihin. Kiasman kokoelmiin hankitaan vuosittain noin 100 uutta teosta. Näin kokoelmalla on dynaaminen ja kehittyvä suhde aikamme taiteeseen, ja myös siinä tapahtuviin muutoksiin.

Vierailin noin vuosi sitten Moskovan lähetystössä ensimmäistä kertaa ja minulla oli silloin suuri ilo tutustua lähetystön loistavaan arkkitehtuuriin ja henkilökuntaan. Tästä vierailusta lähtien suunnittelimme yhdessä suurlähettilään kanssa uutta ripustusta lähetystöön. Nyt Moskovan lähetystön vieraat ja henkilökunta pääsevät ihailemaan Kiasman kokoelmateoksia kolmelta suomalaistaiteilijalta.

Valitut taiteilijat edustavat suomalaisen maalaustaiteen keskeisiä tekijöitä. Taiteilijoista kaksi on maalaustaiteen opettajia merkittävissä instituutioissa. Mari Rantanen toimi pitkään Tukholman kuninkaallisen taideakatemian professorina ja Markus Konttinen on toiminut sekä maalaustaiteen professorina että Helsingin Kuvataideakatemian rehtorina, nykyään Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaanina. He siis pitävät huolta, että meillä on maalareita myös tulevissa sukupolvissa. Oululainen taiteilija Sinikka Tuominen on myös pitkän linjan abstrakti maalari.

Pirkko Siitari
Kiasman johtaja

Suurlähetystön uutta ripustusta juhlittiin helmikuussa Moskovassa. Avajaispuheen piti taiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Markus Konttinen:

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen (2011)

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen, 2011. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Mahdollisuus ja teko

Kirjailija Fjodor Dostojevski pohtii teoksessaan Rikos ja Rangaistus ihmisen kykyä olla ihminen. Ihminen kykenee rikkomaan rajansa ja hän pystyy ottamaan oikeuden omiin käsiinsä vain todistaakseen itselleen että hän voi näin tehdä. Valinta ja teko edellyttävät kuitenkin vastuun. Kuvataiteilija Joan Miro jatkaa samasta teemasta. Miro yhdistää ihmisen mahdollisuuden rikkoa rajansa taiteilijan vastuuksi toteamalla että taiteilija edustaa yhteisöä ja taiteilijan tehtävä on kääntää jokainen hänen teoksensa negatiivisuuden negaatioksi, vapauttamalla elämän havainto ennakkoluuloista, alistamisesta ja rajoittavasta muodollisuudesta. Kun taideteos sitten syntyy, on kysymys hetken syvenemisestä, kuten suomenruotsalainen kirjailija Elmer Diktonius runollisesti asian ilmaisee.

Matka ihmisestä, hänen mahdollisuuteensa, vastuuseen ja lopulta tekoon on jokaisen taideteoksen matka.

Mahdollisuus ilmaista itseäni taiteen kautta on merkinnyt minut loppuelämäkseni ja ymmärrän syvästi Joan Miron ajatuksen taiteilijan tehtävästä yhteisössä. Taide on aina julkista ja läsnä olevaa vaikka se ei olisi näkyvissä, eikä havaittavissa. Läsnäolo muodostuu vastuun ympärille, jota taiteilija edustaa intentiollaan, joka johtaa teoksen syntymiseen. Tämä intentio on aina tavalla tai toisella jaettua jos teos on elävä. Taideteos on aina konkreettinen tässä taiteilijan valinnassa, eikä taiteilijalla ole näin ollen muuta selitystä taiteelleen kuin havaintonsa ilmaiseminen näkyvän muodon kautta.

Koen suurimpana mahdollisuutenani katsomisen ja havaitsemisen, joka johtaa näkemiseen. Elämä ympärillämme rakentuu luonnon monimuotoisuudesta, sosiaalisista suhteista, virtuaalisista malleista tai talouden rakenteista. Kaikkea elämän menoa määrittelee kuitenkin jollakin tavoin asioiden välissä oleva tila ja asioiden väliset suhteet.

Taideteos hahmottaa tilan ja suhteet, jotka ovat taiteilijan havainnon kautta merkityksellisiä ja todellisia hänelle itselleen. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty korostaa käsitellessään suhdettamme havaintoon että havaittu maailma ei kuulu milloinkaan, näin ajateltuna, minkäänlaisten lakien piiriin.

Pyrin maalauksissani luomaan ja myös jakamaan tämän aina uudelleen syntyvän havainnon tilan. Maalaustaiteen historia muodostuu formaalisesti ja kronologisesti aikakausista ja tyylisuunnista, jotka asemoivat kuvan joko muodolliseen tai sosiaaliseen verkostoon. Kuitenkin kuva sinänsä ei ole teos vaan näkemyksen ilmitulo, jossa tiivistyy erityisesti tämä jaettu havainto, joka yhdistää taiteilijan yhteisöönsä. Jaettu havainto ei sisällä teoksen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä vaan elämän yhteisessä tilassa kaikilla silmillä katsottuna.

Työskentelen tietoisesti maalauksen välineen parissa koska se konkreettisuudessaan antaa minulle aikaa elää, katsomisen, eleen ja materiaalin parissa. Värin levittäminen on ihanaa ja tapahtumien asettaminen pinnalle on kiihottavaa. En halua kieltää maalauksen nautinnollisuutta koska se omalla tavallaan asettaa vapauden ja riippuvuuden aina uudelleen arvioitavaksi. Maalauksen iho on olemassa ja se vastaa kosketukseen kuten ihmisen iho. Luottamus teoksen ja tekijän välillä avaa mahdollisuuden nähdä toisin, tehdä näkymättömän näkyväksi ja muodot ovat elossa jos ne ottaa vastaan.

Maalaukset ”Elävä puu, oikukkaat oksat” ja ”Riehaantunut pilvi, illan tullen” edustavat tapahtumallisuutta, joka omassa tuotannossani on irrottautunut tarinan tai teeman tuomasta taustan ja kohteen välisestä dialogista. Pyrin ilmaisemaan tilan orgaanisena kokonaisuutena, joka on liikkeessä ja reaktiivinen. Olen jossain vaiheessa ajatellut että maalaukseni pyrkivät hahmottamaan tilaa kuten musiikki, joka kuuluu huoneessa kaiuttimien kautta eri painotuksin ja eri suunnista, monikanavaisena, mutta joka kietoutuu välillä huoneen keskellä yhteen ja kimpoaa sitten erilleen jatkaen vapaata kulkuaan ja kohtaamisen etsintäänsä.

Maalaustaiteen eräs innostavimmista ominaisuuksista on sen kaksiulotteisuuteen liittyvä riippumattomuus painovoimasta. Ajattelen itse maalauksen klassisen, konkreettisen, perinteen vapauttavana nimenomaan rajallisuudessaan. Maalaus on näin ajateltuna fyysinen teos, joka sisältää sekä verta, hikeä ja kyyneliä (myös ilon) että avaruudellisen ilmavuuden. Maalaukseni keskustelevat täten sekä painon että keveyden ja toisaalta pysyvyyden ja muutoksen merkityksestä. Tässä maailmassa jokainen teko pinnalla on myös valinta asettaa planeetta kiertämään maalauksen simultaanisessa tilassa, näin maalauksen vapaus perustuu raskauden ja keveyden ikuiselle dialogille, joka vaatii jatkuvan läsnäolon pysyäkseen elossa.

Maalaus ei ole tarina jolla on alku ja loppu vaan tapahtuma, joka on nähtävissä samanaikaisesti materiaalina ja käsitteenä. Suhteet ja tila ovat joko suopeita tai torjuvia niille annetusta suunnasta ja paikasta riippuen.

Luonto teoksissani ilmaisee sitä konkreettista keskustelukumppania, joka ei ole kohde tai aihe vaan tapahtumien hiljainen todistaja. Pilvet on nimetty pilviksi ja puut puiksi mutta ne ovat ilmiöinä paljon vanhempia kuin nimensä. Pilvet ja puut, maalauksissani, eivät ole nimen kuvia vaan uusia muotoja siitä energiasta, jota ne edustavat ja tuottavat.

Maalaus on itsenäinen olio, joka suorakaiteena on niin elävä kuin sen sisältämät muodot ja muotojen väliset jännitteet ovat kokonaisuudessaan. Maalauksen rajat tai rajattomuus määrittyvät siitä energiasta, jota se sisältää reunojensa sisällä.

On tärkeää että taide on esillä erilaisissa tiloissa ja olen kiitollinen että Kiasma ja Moskovan lähetystö ovat asettaneet yhteistyössä maalaukseni esille tiloihinsa, näin havaitseminen on jälleen jaettua ja toivottavasti iloa tuottavaa.

Luonnon Garderobi Kiasmassa

Marja painaa kaasun pohjaan; pian tullaan rantaan mutta ehditäänkö ajoissa? Takapenkiltä soitetaan Hailuodon yhteysaluksen päivystysnumeroon. Niin, ollaan tulossa, voitteko odottaa yhden minuutin? Kiasman hankintalautakunta on menossa tapaamaan taiteilija Anni Rapinojaa Oulun Hailuotoon.

Lautalla meno rauhoittuu, ja pian päästään jatkamaan luodon puolella matkaa. Annin mökki löytyy helposti, ohjeet olivat selkeät. Hymyilevä Anni tulee kuistille vastaan. ”Mökki” on onnistunut yhdistelmä vanhaa ja uutta puurakentamista, asuintiloihin on yhdistetty upea ja korkea ateljeetila, joka toimii myös Annin töiden showroomina. Nyt ollaan Annin maailmassa.

DSC04287

Anni Rapinojan työ on kulkea rannoilla ja metsissä, kerätä luonnon materiaaleja ja työstää niistä eri tavoin taidetta. Pajunkissoista tulee tyylikäs käsilaukku tai pienen tytön pehmeät töppöset. Suovilla ja järviruoko taipuvat turkeiksi ja hatuiksi, puolukan ja juolukan lehdet kengiksi ja kasseiksi, hirvenpapanat mahtaviksi kattokruunuiksi.

1226-o0205300

Anni Rapinoja, Luonnon Garderobi, 2005-2011. Kuva: VTM/KKA Pirje Mykkänen

Menen auttamaan Annia pihavarastoon, jonka hyllyt ovat lattiasta kattoon täynnä erikokoisia pahvilaatikoita. Otamme varovasti muutaman laatikon alas katsottavaksi. Anni tarkistaa laatikoiden sisällön.

Yksi laatikko on täynnä kuusen käpyjä, toinen voikukkien hahtuvapalloja, kolmas hirvenpapanoita. Pehmeitä, kovia, sileitä, karvaisia ja tuoksuvia materiaaleja, Hailuodon, ja muidenkin paikkojen kukilta, puilta ja eläimiltä.

DSC04283

Kolmannesta laatikosta löytyy kymmeniä jäniksenkorvia. ”Paikalliset metsästäjät tuovat niitä minulle pyytämättä”, hän kommentoi. ”En ole vielä tohtinut käyttää niitä mihinkään”. Anni ojentaa minulle yhden pienen korvaparin kokeiltavaksi. Pakahduttavan sileä jäniksenkarva, surullinen ja voimakas hetki.

DSC04285

Anni kertoo työprosessistaan ja työtavoistaan, monet niksit on pitänyt kehitellä itse. Juolukanlehtilaukku pysyy kasassa ruispuurosta tehdyn rungon avulla. Monien teosten työstäminen vaatii valtavasti aikaa ja tutkiskelua. Lehtien väri muuttuu ajan kuluessa, kaikkeen ei voi, eikä pidä vaikuttaa. Luonto on Annin työtoveri, ja toinen toveri on aika.

Arja Miller
Intendentti

Kiasman hankintalautakunta päätti kokouksessaan 6.5.2013 ostaa Anni Rapinojan teoskokonaisuuden Luonnon garderobi. Installaatio on esillä osana Kiasma Hits -näyttelyä 5.12.2013 – 26.2.2014.

Mitä silmä ei näe, lämpökamera paljastaa

Miten valoisa, korkea ja avoin tila, ajatteli puolalainen taiteilija Miroslaw Balka nähdessään Studio K:n ja päätti samalla olla lisäämättä mitään esineteosta tilaan. Näyttelyssä kävijä saakin eteensä visaisen tehtävän, mistä lähteä etsimään teosta. Ratkaisu löytyy näkemisen sijaan ruumiillisesta läsnäolosta ja kosketuksesta. Ainoastaan lämpökamera voi paljastaa teoksen olemuksen silmälle.

IR000038

Kosketa minua / Löydä minut koostuu tyhjän tilan lisäksi lämpökaapeleista, jotka muuttavat tietyt kohdat huoneen seinäpinnoista ihmisruumiin lämpöisiksi. Balkan teokset viittaavat usein muodoltaan ihmiskehon mittasuhteisiin, mutta myös ihmisruumiin terveyteen ja sairauksiin tai niin kuin tässä teoksessa lämpöön. Seinästä välittyvä lämpö on kuitenkin normaalia ruumiinlämpötilaa korkeampi. Sitä voisi verrata kuumetilaan. Myös oman kehon lämpötilan huomaa yleensä vasta kuumeisena.

Balkan taide on täynnä tarvetta muistaa, palauttaa mennyt nykyisyyteen. Teoksen taustalta löytyy myös taiteilijan muisto Krakovassa sijaitsevasta Wawelin kuninkaanlinnasta, josta löytyy yksi harvoista chakrameista. Chakram on paikka maanpäällä, jossa esiintyy avaruusenergiaa. Sanotaan, että sen tuottamalla hyvällä energialla on parantava vaikutus. Linnanpihalla on yleisöltä eristetty nurkkaus. Joskus joku pääsee pujahtamaan narun alta nojaamaan seinään. Seisoskelun seurauksena linnan seinä on likaantunut. Lika on hyvin inhimillistä. Vaikka kädet ovat puhtaat, kosketus levittää likaa.

Taiteilija haluaa haastaa teoksellaan katsojaa kokemaan ja osallistumaan. Hän kehottaa uhmaamaan museoihin liittyvää koskemattomuuden vaatimusta. Tämän seurauksena näyttelytila tulee muuttumaan näyttelyn aikana. Löydetyt lämpimät alueet kuluvat kosketuksista silmin nähtäviksi.

Eija Aarnio
amanuenssi