Vanha jengi koossa: Jonas Mekas ystävineen Helsingissä

Elokuvantekijä Jonas Mekas kuuluu elokuussa Helsingissä konsertoivan säveltäjän Philip Glassin varhaisiin tukijoihin. Glassin kokeellista musiikkia esitettiin New Yorkissa konsertissa ensimmäisen kerran Mekasin perustamassa elokuvakeskuksessa Film-Makers Cinemathèque. Syyskuussa 1968 pidetyn esityksen minimalistiset sävellykset ja niiden kokeileva esitystapa saivat hyvän vastaanoton newyorkilaisissa taiteilijapiireissä, jossa kaikenlaiset muodon ja sisällön uudistukset eri taiteen aloilla olivat ajan hengen ytimessä.

Mekas ja Glass olivat molemmat mukana Fluxus-taiteen pioneerin Georges Maciunasin 1960-luvulla Sohoon perustamassa taiteilijaosuuskunnassa Fluxhouse Cooperative Buildings, joka hankki käyttöönsä kunnostettavia kiinteistöjä. Mekas toimi taloyhtiön hallituksessa, Glass oli mukana puolestaan putkimiehen taitojensa ansiosta.  Sävellystyötään hän rahoitti myös taksikuskin ammattia harjoittamalla.

Vielä 1990-luvulla Jonas Mekas oli myötävaikuttamassa Philip Glassin hankkeeseen perustaa esiintymisfoorumi nuorille säveltäjille. MATA: Music at the Anthology on toiminnassa edelleen. Mekas vaikutti myös Philip Glassin uraan elokuvien parissa. Hän esitteli Glassille elokuvaohjaaja Godfrey Reggion, joka suunnitteli omaperäistä kerrontaa, kuvaa ja ääntä hyödyntävää elokuvaa ja etsi siihen sopivaa säveltäjää. Vuonna 1982 ensi-iltansa saanut Koyaanisqatsi jäi elokuvan historiaan. Sen jälkeen Glass on tehnyt musiikkia yli sataan elokuvaan. Tulevien Helsingin Juhlaviikkojen aikana on mahdollisuus tutustua Glassin tuotantoon myös elokuvasäveltäjänä.

George Maciunas, Yoko Ono ja John Lennon risteilyllä Hudson-joelle 7.7.1971.   Elokuvasta ”Happy Birthday to John”, 1995. © Jonas Mekas

George Maciunas, Yoko Ono ja John Lennon risteilyllä Hudson-joelle 7.7.1971. Elokuvasta ”Happy Birthday to John”, 1995. © Jonas Mekas

Toinen Jonas Mekasin vanha ystävä, 80-vuotias ikinuori Yoko Ono, on myös yksi tulevien Juhlaviikkojen tähtivieraita. Hän esiintyy Helsingissä elokuussa muusikon roolissa. Aiemmin Onoa on Helsingissä nähty kuvataiteilijana, mm. Kiasmassa yksittäisillä teoksillaan vuosina 2002 ja 2008.

Yoko Ono on Kiasmassa läsnä koko kesän ajan Jonas Mekasin päiväkirjaelokuvien sarjassa The Sixties Quartet. Näissä rennolla kotikaitafilmiasenteella toteutetuissa filmikollaaseissa herää hetkeksi henkiin myös jo moni edesmennyt ikoninen hahmo kuten Andy Warhol supertähtineen. Ono esiintyy Mekasin elokuvakvartetissa mm. yhteislaulukohtauksissa John Lennonin 30-vuotissyntymäpäivillä vuonna 1972. Aikanaan kiistelty parivaljakko Ono ja Lennon on taltioitu filmille myös näyttelynsä avajaisissa, kuvaamassa omia elokuviaan, osallistumassa performansseihin ja konsertoimassa New Yorkissa. Elokuvan Hyvää syntymäpäivää, John alussa ääniraidalla kuullaan Lennonin pohdintaa hänen omasta elokuvausharrastuksestaan. Filmin lopussa on pätkä Mekasin vuonna 1980 kuvaamaa materiaalia Lennonin muistotilaisuudesta Central Parkissa.

Kolmas Jonas Mekasin ystävä, lauluntekijä Patti Smith konsertoi Suomessa heinäkuussa. Hän on mukana Mekasin vuonna 2007 toteuttamassa mittavassa internetprojektissa 365 Day Project, eli elokuva vuoden jokaiselle päivälle. Huhtikuun 8. päivänä kyseisenä vuonna Mekas näyttää olleen paikalla kameroineen, kun Patti Smith lausui Allen Ginsbergin runoa ”HOWL” Philip Glassin säestäessä pianolla.

Taiteiden yönä 22.8. Kiasma-teatterissa nähdään erikoisesityksenä Jonas Mekasin lähes kolmetuntinen elokuva Lost Lost Lost vuodelta 1976. Sen aineisto koostuu Mekasin elokuvapäiväkirjoista vuosilta 1949-63, alkaen hänen saapumisesta New Yorkiin sodan melskeiden jälkeen. Siitä yhä päättymätön elämän elokuvaus alkoi.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Kun fiktio muuttuu todeksi

Siinä on oma riskinsä, kun elää lähellä taiteilijoita: voi joutua osaksi teosta. Tämä ei ole mitenkään uusi ajatus, mutta itselleni se tuli taas mieleen käveltyäni Tosi kyseessä –näyttelyn läpi (josta 3. kerros sulkeutuu 10.3.) ja vietettyäni illan Pilvi Porkolan No More Broken Hearts –esityksen ensi-illassa, jossa hän osana esitystä luki seitsemälle eri miehelle kirjoittamiaan rakkauskirjeitä.

Minulla on muutama kokemus siitä, miltä tuntuu löytää itsensä taideteoksesta. Olen esimerkiksi törmännyt todella tuttuihin lauseisiin ja hahmoihin ystäväni runoteoksessa, sekä ollut omalla nimelläni Peter Liversidgen Proposals for Kiasma taidekirjeiden vastaanottajana. Niitä taiteilija lähetti Kiasmaan yksitellen yli 70 kappaletta. Ne hankittiin Kiasman kokoelmiin ja ovat nyt siellä 3. kerroksessa nähtävillä vielä viikonlopun. Kumpikaan tapaus ei ole aiheuttanut mielipahaa, mutta joku outo tunne, joka juontaa juurensa yksityisyyden rikkoutumisesta, on aiheuttanut hetken hämmennyksen.  Teoksista tulee luonnollisesti itselleen merkityksellisempiä – ja etenkin kyseisten runojen suhteen tietää, että pala omaa historiaa, vaikkakin muille varmasti tunnistamatonta, on tallentunut julkaistuun teokseen.

Olen ollut suunnittelemassa viime syksynä Kiasmassa alkanutta Tosi kyseessä -esitysohjelmaa, jonka esitykset ovat käsitelleet toden ja fiktion välimaastoa eri tavoin. Toisissa käytettiin arkistomateriaalia, kuten itsemurhan tehneen libanonilaisen pojan kuolemaa käsittelevässä Rabih Mrouén ja Lina Sanehin 33 kierrosta ja jokunen sekunti – esityksessä, jossa käytettiin aitoja tv-reportaaseja, osaksi muutettua kuolleen pojan Facebook-tiliä ja täysin keksittyjä puhelinvastaajaviestejä. Toiset esitykset ovat taas pohjautuneet henkilökohtaiseen materiaaliin, kuten Pilvi Porkola, joka käyttää omia rakkaustilityskirjeitään. Yllättävä tilanne tuli eteen, kun eräässä Kiasma-teatterissa nähdyssä fiktioksi kuvittelemassani esityksessä ymmärsin vasta ensi-illassa, että näytelmän päähenkilöiden nimet ja kuvaukset osuivatkin hyviin tuttuihini, ja esityksen taustalla oli joku osa totuutta.

No More Broken Hearts

Pilvi Porkola: No More Broken Hearts. Kuva: VTM/KKA, Pirje Mykkänen

Moraalikysymykset näiden tapausten kohdalla on iso asia, eikä millään tavoin yksinkertainen. Se vaatisi oman pohdintansa. Toinen kiinnostava seikka on ajatella, mitä yleistä, yleisinhimillistä, toistuvaa ja tunnistettavaa näiden yksittäisten ja henkilökohtaisten tapausten takana on.  Niitä on kyllä esityksissä avautunut, mm. yhteiskunnallisia tulkintoja libanonilaisen pojan itsemurhan herättämänä tai rakkaustilityksiä, joiden fraasit ovat huvittavankin tunnistettavia. Kolmanneksi on tullut pohdittua esityksen synnyttämiä tunteita, joita ei voi katsojana paeta. On pakko myöntää esityksen kolahtavan tunnetasolla ihan eri tavalla, kun yleisökeskustelussa saa tietää 33 kierrosta ja jokunen sekunti -esityksen perustuvan todelliseen itsemurhatapaukseen, ja osan siinä käytetystä materiaalista olevan aitoa. Vaikka periaatteessahan esityksen suhteen sillä ei pitäisi olla mitään väliä. Esitys ja sen sanoma ei muutu itsessään, oli esityksen takana todellinen tapahtuma tai ei. Porkolan rakkauskirjeiden kanssa pätee ihan sama ajatus, ei pitäisi olla väliä onko kirjeet oikeita vai ei. Sitä paitsi edelleen ne voivat olla täysin fiktiivisiä käsikirjoituksia, joita Pilvi on rustannut esitystä varten ja vain väittää aidoiksi, eikä tällä pitäisi olla esityksen vastaanoton suhteen mitään merkitystä. Mutta hetkellä, kun äkkiä kuvittelee tunnistavansa yhden kirjeen kohteista esitys liikuttaa kuitenkin täysin uudella tavalla, esitys harppaa aimo askeleen lähemmäksi ja ravistaa eri tavalla. Samoin kävi näytelmän kanssa, josta tunnistin yllättäen päähenkilöt.

Tällä hetkellä minua mietityttää, miten suhtautua esityksiin, jotka yllättävästi liippaavat henkilökohtaisuudellaan läheltä, tai toisaalta käsittelevät henkilöitä, jotka eivät itse ole valinneet olla osana esitystä.  Pahimmassa tapauksessahan esitykset ovat pahoittaneet jonkun mielen. Mutta en tiedä voisiko näiltä täysin välttyä, kun teemana on toden ja kuvitellun häilyvä raja, sekä dokumentaarisuus nykytaiteessa – ja ennen kaikkea kun työskentelee elävien nykytaiteilijoiden kanssa. Totuuden nimissä on myös sanottava, että en myöskään olisi suoranaisesti halunnut, että Peter Liversidge nimeäisi kirjeensä minulle, vaan mieluummin olisin toivonut niiden olevan osoitettu Kiasmalle.  Mutta hänen, kuten niin monen muunkin taiteilijan, työskentelytapaansa kuuluu henkilökohtaisuus. Samanlaisia ”ehdotuksia teokseksi” -kirjeitä ovat saaneet lukuisat henkilöt eri taidelaitoksissa – jopa hotelleissa ja bändeissä – ympäri Eurooppaa. Kai pitäisi vain olla otettu, että on yksi heistä.  Ja kai on hyväksyttävä, että taiteilijoiden vieressä elämiseen ja heidän kanssaan työskentelyyn liittyy riski joutua teokseen tavalla tai toisella osalliseksi, taiteilijoiden sitä tiedostamatta tai hyvin tietoisena tekona. On myös pidettävä mielessä, että totuus on aina monisyinen, yksikään teos ei sitä yksin pysty avaamaan, vaan jokaisessa, kuinka dokumentaarisessa teoksessa hyvänsä, on aina tulkintaa mukana. Henkilökohtainen totuus saa olla (ja varmasti usein onkin) muuta kuin teoksen totuus.

Jonna Strandberg
Vastaava tuottaja, Kiasma-teatteri

Esitystaiteen aika!

Kiasmassa on alusta alkaen ollut selvää, että esittävä taide on luonteva ja oleellinen osa nykytaidetta. Kiasma-teatterissa on nähty vuosien aikana satoja kotimaisia ja kansainvälisiä esityksiä sekä erilaisia esityksellisiä projekteja. Samalla on esitystaltioinnein kartutettu Kuvataiteen keskusarkistoa.

Kansainvälisellä taidekentällä on sitä vastoin vasta nyt herätty laajalti ajatukseen, että esittävä taide on erottamaton osa nykytaidetta. Tästä osoituksena ovat uudet esitystaiteen ohjelmistot sekä niihin liittyvien kokoelmien kartuttaminen merkittävimmissä kansainvälisissä nykytaiteen instituutioissa. Museot ympäri läntistä maailmaa ovat perustaneet viime vuosina esitystaiteen osastoja ja esityksille vihittyjä erityisiä tiloja. Tate Modernin The Tanks -tila on toiminut ensimmäistä vuottaan Lontoon nykytaidemuseon alakerrassa, The Whitneyssä New Yorkissa yksi kokonainen kerros on omistettu esittävälle taiteelle, MoMAsta löytyy ’Department of Media and Performance Art’, joka alun alkaen oli vain Department of Media, mutta on sittemmin liittänyt myös esitykset ohjelmistoonsa, Walker Art Centerissä on oma teatteritila ja Nottingham Contemporaryssa uusi pääkuraattori Kathy Noble on perustamassa esitystilaa. Centre Pompidou Pariisissa ja Mori Tokiossa jatkavat esitystaiteen ohjelmiaan. Myös British Museum on avannut keskustelun siitä, että sen historiallista Reading Roomia alettaisiin käyttää esitystilana.

Mistä tämä suosio on peräisin? Syitä on varmasti monia, tässä muutama:

Ensiksikin on tunnistettu, että esittävä taide on kiinteä osa nykytaiteen historiaa: esimerkiksi futuristit, dadaistit ja käsitetaiteilijat – Fluxus, Yves Klein, Vito Acconci, Joseph Beuys muiden muassa – ovat tehneet esityksiä, joiden jälkiä löytyy useasta museosta. Tällä hetkellä keskeisissä museoissa on myös töissä kuraattoreita, jotka näkevät esitykset osana nykytaiteen kaanonia.

Toiseksi on kyse taiteen sisäisistä liikkeistä, kun kuvataiteilijat tekevät esityksiä ja esitystaiteilijat installaatioita, niin pelkkiin objekteihin keskittyvien museoiden on ollut pakko reagoida. Nykypäivänä taidealat paikoitellen myös liudentuvat ja taiteilijoiden yhteistyö yli taiteen eri genrerajojen on lisääntynyt.

Kolmanneksi lienee kysymys elävän museon käsitteestä ja yleisösuhteesta.  Nykytaiteen museot eivät näe enää tehtäväkseen ainoastaan säilyttää, konservoida ja esittää taideobjekteja, vaan ne haluavat toimia myös sosiaalisen kanssakäymisen ja elävän taiteen paikkoina. Yleisöpohjan laajentaminen on yksi museoiden yhteisistä tavoitteista, ja esitysten kautta on huomattu tavoitettavan sellaista yleisöä, jota ei muuten välttämättä tavoitettaisi. Usein ajatellaan nimenomaan nuorta yleisöä. Myös yleisön roolin muutos passiivisesta katsojasta aktiiviseksi osallistujaksi toteutuu useiden nykyesitysten kohdalla.

Oma kiinnostava kysymyksensä on museoiden kokoelmien ja esitysten välinen suhde. Toiset taiteilijat ovat halunneet myydä / lahjoittaa performanssinsa video- tai valokuvataltioina museoiden kokoelmiin (esim. Marina Abramović) ja toiset taas kauppaavat esityksen museon ’kokoelmaesitykseksi’ (esim. Tino Sehgal), jonka voi siis toistaa esityksenä. Kiasman taidekokoelmista löytyy muutamia auktorisoituja dokumentteja, valokuvia performansseista ja lavasteita, mutta yhtään toistettavissa olevaa esitystä kokoelmissa ei ainakaan vielä ole. Kysymyksenä esityksen omistaminen on kiinnostava eikä mitenkään ongelmaton. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että on sovittava tarkasti, mitä esitykselle käy taiteilijan / taiteilijoiden kuoltua. Ja vielä tarkennuksena: Kuvataiteen keskusarkistoon sijoitetut Kiasman sadat esitystaltioinnit ovat puhtaasti dokumentteja, eivät taideteoksia sinällään, vaikka niitä sellaisina voi myös hyvin katsoa.

Jonna Strandberg
Kiasma-teatterin vastaava tuottaja

Lähteenä on käytetty RoseLee Goldbergin (Performan johtaja) artikkelia The Performance Era is Now. The Art Newspaper, Issue 240, November 2012.