Kun museo kuuluu lapsille

Palle Nielsen, The Model, 2014. Photo: Sofie Amalie Klougart

Palle Nielsen, The Model, 2014. ARKEN. Photo: Sofie Amalie Klougart

Tanskalainen taiteilija Palle Nielsen (s. 1942) toteutti vuonna 1968 Tukholman Moderna museetissa melko vallankumouksellisen projektin ”The Model – A Model for a Qualitative Society”. Se oli lapsille omistettu tilateos, valtava sisäleikkipuisto, johon aikuisilla ei ollut asiaa. Kolmen esilläoloviikon aikana se houkutteli paikalle yli 20.000 lasta kiipeilemään, ryömimään, roikkumaan, askartelemaan, kuuntelemaan musiikkia, pukeutumaan rooliasuihin ja naamioihin: varsinainen leikki-ikäisten paratiisi. Voi vain kuvitella sitä energian – ja desibelien – määrää minkä toiminta sai aikaan.

Moderna museetin versio vuodelta 1968 oli mittakaavaltaan suurin Nielsenin ja sosiaalisesti suuntautuneen aktivistiryhmän Aktion Samtalin samoihin aikoina Tukholmassa toteuttamista leikkikenttähankkeista. 1960-luvun lopulla lasten oikeudet ja koko lapsuuden käsite puhuttivat. Nielsenin tavoitteena oli vapauttaa lasten ilo, mielikuvitus ja luovuus ja sen kautta kannustaa lasten luontaista sosiaalisuutta ja uteliaisuutta.

Nielsenin projekti on taas ajankohtainen. Moderna museetin vuoden 1968 projektin dokumentointi on ollut viime vuosina esillä monissa museoissa, kuten Barcelonan nykytaiteen museossa, New Yorkin Modernin taiteen museossa ja Tate Liverpoolissa. Paraikaa teoksen toiminnallinen installaatioversio on rakennettu Kööpenhaminan Arken-museoon, jossa se on esillä joulukuulle asti. Siihen pääsee osallistumaan 3-12-vuotiaat lapset, maksimissaan 80 kerralla. Kerran viikossa parin tunnin aikana mukaan pääsevät leikkimään myös aikuiset.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Lars Bang Larsenin perusteellinen teksti aiheesta:
The Mass Utopia of Art Activism: Palle Nielsen’s The Model –A Model for a Qualitative Society

Euroopassa verkostoitumassa

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Pompidou-keskuksessa nähtiin Kiasman aikoinaan ensimmäisen kansainvälisen esitysvieraan Xavier Le Royn hieno retrospekstiivi.

Verkostoituminen on yhä ja edelleen kuraattorin työn keskeisiä tehtäviä. Itse olen koonnut viime aikoina esitystaiteen museoverkostoa. Se on uusi ja olemme tavanneet vasta kaksi kertaa.

Toissa viikolla esitystaiteen kuraattoreita oli koolla Pariisiissa. Paikalla oli väkeä Pompidou-keskuksista (Pariisista sekä Metzistä), Serralves-museosta Portugalista, Tate Modernista Lontoosta ja minä Kiasmasta. On uskomattoman hedelmällistä tavata henkilöitä, jotka toimivat samalla elävän nykytaiteen erikoisalueella, samankaltaisessa museoympäristössä ja kohtaavat samankaltaisia haasteita (esim. miten saada kuvataiteen yleisöä uskaltautumaan rohkeammin esitystaiteen pariin).

Innostusta ja realiteetteja

Nopeasti puhe kääntyy kiinnostukseksi rakentaa yhteinen projekti. Alamme puhua sisällöistä ja taiteesta. Mitä olisi kiinnostavaa kohdata yhdessä? Innostus on suuri, mutta realiteetit hiipivät mieleeni varkain. Myöskään portugalilaisten rahoitus ei selvästikään ole vahvimmalla mahdollisella pohjalla. Heitämme ilmaan ajatuksen EU-projektista. Pompidou Pariisi ei innostu: vaatisi liikaa ikävää paperityötä. Eihän heillä ole samanlaisia rahoitusongelmia, joten keskitytään mieluummin vain sisältöihin ja puhutaan loistavista taiteilijoista. Myös Tate Modern – meidän näkökulmastamme, hillittömällä BMW:n esitystaiteen rahoituksella – porskuttaa ilmeisen hienosti.

Lopulta kuitenkin päätämme tutkia yhteistä mahdollisuutta EU-hankkeelle. Tai ainakin Serralves ja Kiasma-teatteri tutkivat. Outoa miten tässä Ranska – Iso-Britannia – Suomi – Portugali -kombossa Suomi ja Portugali näyttäisivät edustavan yhteistä rahoituskuviota. Olen ymmärtänyt, että pohjoisella Suomella pitäisi mennä hyvin verrattuna eteläiseen Portugaliin. Miksei kolme A:ta näy tässä keskustelussa? Missä ovat meidän sponssimme?

Jonna Strandberg
Kiasma-teatterin vastaava tuottaja

Kiasman kokoelmat esillä Moskovassa

Kiasman kokoelmat ovat mielestäni arvokkaimmillaan juuri silloin kuin niitä käytetään. Käytämme aktiivisesti  kokoelmia kaikessa toiminnassamme, verkossa, vuosittain vaihtuvissa kokoelmanäyttelyissä, lainoina muille museoille ja talletuksina keskeisiin suomalaisiin lähetystöihin sekä valtion virastoihin. Kiasman kokoelmiin hankitaan vuosittain noin 100 uutta teosta. Näin kokoelmalla on dynaaminen ja kehittyvä suhde aikamme taiteeseen, ja myös siinä tapahtuviin muutoksiin.

Vierailin noin vuosi sitten Moskovan lähetystössä ensimmäistä kertaa ja minulla oli silloin suuri ilo tutustua lähetystön loistavaan arkkitehtuuriin ja henkilökuntaan. Tästä vierailusta lähtien suunnittelimme yhdessä suurlähettilään kanssa uutta ripustusta lähetystöön. Nyt Moskovan lähetystön vieraat ja henkilökunta pääsevät ihailemaan Kiasman kokoelmateoksia kolmelta suomalaistaiteilijalta.

Valitut taiteilijat edustavat suomalaisen maalaustaiteen keskeisiä tekijöitä. Taiteilijoista kaksi on maalaustaiteen opettajia merkittävissä instituutioissa. Mari Rantanen toimi pitkään Tukholman kuninkaallisen taideakatemian professorina ja Markus Konttinen on toiminut sekä maalaustaiteen professorina että Helsingin Kuvataideakatemian rehtorina, nykyään Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaanina. He siis pitävät huolta, että meillä on maalareita myös tulevissa sukupolvissa. Oululainen taiteilija Sinikka Tuominen on myös pitkän linjan abstrakti maalari.

Pirkko Siitari
Kiasman johtaja

Suurlähetystön uutta ripustusta juhlittiin helmikuussa Moskovassa. Avajaispuheen piti taiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Markus Konttinen:

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen (2011)

Markus Konttinen, Riehaantunut pilvi, illan tullen, 2011. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Mahdollisuus ja teko

Kirjailija Fjodor Dostojevski pohtii teoksessaan Rikos ja Rangaistus ihmisen kykyä olla ihminen. Ihminen kykenee rikkomaan rajansa ja hän pystyy ottamaan oikeuden omiin käsiinsä vain todistaakseen itselleen että hän voi näin tehdä. Valinta ja teko edellyttävät kuitenkin vastuun. Kuvataiteilija Joan Miro jatkaa samasta teemasta. Miro yhdistää ihmisen mahdollisuuden rikkoa rajansa taiteilijan vastuuksi toteamalla että taiteilija edustaa yhteisöä ja taiteilijan tehtävä on kääntää jokainen hänen teoksensa negatiivisuuden negaatioksi, vapauttamalla elämän havainto ennakkoluuloista, alistamisesta ja rajoittavasta muodollisuudesta. Kun taideteos sitten syntyy, on kysymys hetken syvenemisestä, kuten suomenruotsalainen kirjailija Elmer Diktonius runollisesti asian ilmaisee.

Matka ihmisestä, hänen mahdollisuuteensa, vastuuseen ja lopulta tekoon on jokaisen taideteoksen matka.

Mahdollisuus ilmaista itseäni taiteen kautta on merkinnyt minut loppuelämäkseni ja ymmärrän syvästi Joan Miron ajatuksen taiteilijan tehtävästä yhteisössä. Taide on aina julkista ja läsnä olevaa vaikka se ei olisi näkyvissä, eikä havaittavissa. Läsnäolo muodostuu vastuun ympärille, jota taiteilija edustaa intentiollaan, joka johtaa teoksen syntymiseen. Tämä intentio on aina tavalla tai toisella jaettua jos teos on elävä. Taideteos on aina konkreettinen tässä taiteilijan valinnassa, eikä taiteilijalla ole näin ollen muuta selitystä taiteelleen kuin havaintonsa ilmaiseminen näkyvän muodon kautta.

Koen suurimpana mahdollisuutenani katsomisen ja havaitsemisen, joka johtaa näkemiseen. Elämä ympärillämme rakentuu luonnon monimuotoisuudesta, sosiaalisista suhteista, virtuaalisista malleista tai talouden rakenteista. Kaikkea elämän menoa määrittelee kuitenkin jollakin tavoin asioiden välissä oleva tila ja asioiden väliset suhteet.

Taideteos hahmottaa tilan ja suhteet, jotka ovat taiteilijan havainnon kautta merkityksellisiä ja todellisia hänelle itselleen. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty korostaa käsitellessään suhdettamme havaintoon että havaittu maailma ei kuulu milloinkaan, näin ajateltuna, minkäänlaisten lakien piiriin.

Pyrin maalauksissani luomaan ja myös jakamaan tämän aina uudelleen syntyvän havainnon tilan. Maalaustaiteen historia muodostuu formaalisesti ja kronologisesti aikakausista ja tyylisuunnista, jotka asemoivat kuvan joko muodolliseen tai sosiaaliseen verkostoon. Kuitenkin kuva sinänsä ei ole teos vaan näkemyksen ilmitulo, jossa tiivistyy erityisesti tämä jaettu havainto, joka yhdistää taiteilijan yhteisöönsä. Jaettu havainto ei sisällä teoksen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä vaan elämän yhteisessä tilassa kaikilla silmillä katsottuna.

Työskentelen tietoisesti maalauksen välineen parissa koska se konkreettisuudessaan antaa minulle aikaa elää, katsomisen, eleen ja materiaalin parissa. Värin levittäminen on ihanaa ja tapahtumien asettaminen pinnalle on kiihottavaa. En halua kieltää maalauksen nautinnollisuutta koska se omalla tavallaan asettaa vapauden ja riippuvuuden aina uudelleen arvioitavaksi. Maalauksen iho on olemassa ja se vastaa kosketukseen kuten ihmisen iho. Luottamus teoksen ja tekijän välillä avaa mahdollisuuden nähdä toisin, tehdä näkymättömän näkyväksi ja muodot ovat elossa jos ne ottaa vastaan.

Maalaukset ”Elävä puu, oikukkaat oksat” ja ”Riehaantunut pilvi, illan tullen” edustavat tapahtumallisuutta, joka omassa tuotannossani on irrottautunut tarinan tai teeman tuomasta taustan ja kohteen välisestä dialogista. Pyrin ilmaisemaan tilan orgaanisena kokonaisuutena, joka on liikkeessä ja reaktiivinen. Olen jossain vaiheessa ajatellut että maalaukseni pyrkivät hahmottamaan tilaa kuten musiikki, joka kuuluu huoneessa kaiuttimien kautta eri painotuksin ja eri suunnista, monikanavaisena, mutta joka kietoutuu välillä huoneen keskellä yhteen ja kimpoaa sitten erilleen jatkaen vapaata kulkuaan ja kohtaamisen etsintäänsä.

Maalaustaiteen eräs innostavimmista ominaisuuksista on sen kaksiulotteisuuteen liittyvä riippumattomuus painovoimasta. Ajattelen itse maalauksen klassisen, konkreettisen, perinteen vapauttavana nimenomaan rajallisuudessaan. Maalaus on näin ajateltuna fyysinen teos, joka sisältää sekä verta, hikeä ja kyyneliä (myös ilon) että avaruudellisen ilmavuuden. Maalaukseni keskustelevat täten sekä painon että keveyden ja toisaalta pysyvyyden ja muutoksen merkityksestä. Tässä maailmassa jokainen teko pinnalla on myös valinta asettaa planeetta kiertämään maalauksen simultaanisessa tilassa, näin maalauksen vapaus perustuu raskauden ja keveyden ikuiselle dialogille, joka vaatii jatkuvan läsnäolon pysyäkseen elossa.

Maalaus ei ole tarina jolla on alku ja loppu vaan tapahtuma, joka on nähtävissä samanaikaisesti materiaalina ja käsitteenä. Suhteet ja tila ovat joko suopeita tai torjuvia niille annetusta suunnasta ja paikasta riippuen.

Luonto teoksissani ilmaisee sitä konkreettista keskustelukumppania, joka ei ole kohde tai aihe vaan tapahtumien hiljainen todistaja. Pilvet on nimetty pilviksi ja puut puiksi mutta ne ovat ilmiöinä paljon vanhempia kuin nimensä. Pilvet ja puut, maalauksissani, eivät ole nimen kuvia vaan uusia muotoja siitä energiasta, jota ne edustavat ja tuottavat.

Maalaus on itsenäinen olio, joka suorakaiteena on niin elävä kuin sen sisältämät muodot ja muotojen väliset jännitteet ovat kokonaisuudessaan. Maalauksen rajat tai rajattomuus määrittyvät siitä energiasta, jota se sisältää reunojensa sisällä.

On tärkeää että taide on esillä erilaisissa tiloissa ja olen kiitollinen että Kiasma ja Moskovan lähetystö ovat asettaneet yhteistyössä maalaukseni esille tiloihinsa, näin havaitseminen on jälleen jaettua ja toivottavasti iloa tuottavaa.