Taiteen Arabiaa

Muutamissa Lähi-idän maissa kuvataide on valjastettu yhdeksi kansainvälistymisen välineeksi. Konfliktien hallitsemassa todellisuudessa taide ja kulttuuri voivat omalta osaltaan edistää kulttuurien välistä dialogia, erilaisuuksien sietämistä sekä myös oman kulttuurin ja historian ymmärtämistä.  

Lamia Joreige, still-kuva videosta Objects of War No 45, 2006. © Lamia Joreige.

Lamia Joreige, still-kuva videosta Objects of War No 45, 2006. © Lamia Joreige.

Persianlahden öljyvaltioista etenkin Qatar ja Arabiemiraattien liitto ovat panostaneet näyttäviin kulttuurihankkeisiin. Qatarin hallitsijasukuun kuuluva Sheikha Al Mayassa Al Thani listataan nykyään maailman vaikutusvaltaisimpien taidetoimijoiden kärkipäähän. Emiirin upporikkaan sisaren pyrkimyksenä on kehittää kotimaastaan kansainvälisesti tunnettu Lähi-idän taiteen ja kulttuurin keskus. Naapurimaa, Arabiemiraattien liitto, tunnetaan jo kansainvälisistä taidetapahtumistaan Art Dubai ja Sharjahin biennaali sekä vielä vaiheessa olevista hankkeista rakentaa Abu Dhabiin sekä Louvren että Guggenheimin museot.

Maantieteellisesti laajan ja kulttuurisesti vielä laajemman arabialueen nykytaidetta on esitelty viime vuosina eri puolella maailmaa. Venetsian biennaalissa vuonna 2013 Persianlahden valtioita oli mukana ennätysmäärä. Tokion Mori-museossa nähtiin vuonna 2012 laaja näyttely Arab Express: The Latest Art from the Arab World ja tämän vuoden alussa Lousianan modernin taiteen museo Tanskassa käsitteli aihetta laajasti näyttelyssään Arab Contemporary: Architecture, Culture and Identity. Usein näiden laajojen, maantieteellisen ja kulttuurisen alueen yleisesittelyjen yhteydessä nousee esiin kysymys siitä, miten kyseinen kulttuuri määritellään ja kuka määrittelyn voi tehdä.

Tämän vuoden syyskuun lopulle asti on New Yorkin The New Museumissa esillä näyttely Here and Elsewhere, jossa on mukana lähes 50 taiteilijaa Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, yli 15 eri maasta. Näyttelyn tavoitteena on osoittaa arabikulttuurialueen laajuus, moninaisuus ja erilaisuus. Yleisluonteeltaan näyttely on dokumentti- ja arkistopainotteinen, mutta myös yksityisen arjen esiin nostava. Esimerkiksi marokkolainen Mohamed Larbi Rahali on koonnut teoksensa Omri (My Life) sadoista 30 vuoden aikana keräämistään tulitikkuaskeista, joiden pintoihin hän piirtää ja kirjoittaa kuin miniatyyrikokoisiin luonnoskirjoihin. Libanonilainen taiteilija Akram Zaatari oli vuonna 1997 perustamassa AIF-säätiötä (Arab Image Foundation), jonka missiona on kerätä ja tallentaa studiovalokuvia ja harrastelijoiden ottamia valokuvia – arjen kuvahistoriaa – eri arabimaista. Näitä muiden ottamia vanhoja kuvia Zaatari käyttää usein myös omissa teoksissaan.

Toinen näyttelyn libanonilainen taiteilija, Lamia Joreige, muistaa kotimaansa väkivaltaisia vuosikymmeniä videoteoksessaan Objects of War. Taiteilija pyysi sodista hengissä selvinneitä esittelemään kameralle valitsemansa esineen, joka muistuttaa menneistä tapahtumista. Valitut esineet, kuten kitara, patteri, kynttilä ja piirustuksia, ovat myös esillä, vitriiniin aseteltuina arvokkaiden museoesineiden tavoin. Koettu väkivalta on aiheena monen muunkin näyttelyn taiteilijan teoksissa. Syyrialaisen Hrair Sarkissianin dokumentaarinen valokuvasarja toistaa autioita katunäkymiä Damaskoksessa ja muissa Syyrian kaupungeissa. Kuvien tunnelma tiivistyy, kun kuulee paikkojen olevan julkisia teloituspaikkoja. Kuvat on otettu aamuvarhain, samalla vuorokauden hetkellä, kuin julkisia teloituksia järjestetään.

The New Museumin näyttelyyn kutsuttiin myös palestiinalainen taiteilija Khaled Jarrar, joka on juuri nyt mukana Checkpoint Helsingin tapahtumassa To The Square 2.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Aasian biennaalisyksy

Taas on se joka toinen vuosi, kun Aasian eri maissa avataan suuria biennaalinäyttelyitä. Alun perin paikallisina tapahtumina aloittaneet biennaalit Koreassa, Kiinassa ja Taiwanissa ovat muuttuneet vuosien saatossa kansainvälisiksi. Siitä kertoo myös se, että useimmiten biennaalin taiteelliseksi johtajaksi tai kuraattoriksi kutsutaan alan asiantuntija Aasian ulkopuolelta. Tiheään asutuissa maissa biennaalien kävijämäärät mitataan sadoissa tuhansissa. Huippuvuosina määrä ylittää miljoonan.

Roger Hiorns, Untitled, 2011, sotilaslentokoneen moottori, tuli ja nuorukainen.  ©Corvi-Mora, London, Luhring Augustine, New York, Annet Gelink, Amsterdam. ©Photo: Roger Hiorns. Courtesy of the artist and Taipei Biennial 2014.

Roger Hiorns, Untitled, 2011, sotilaslentokoneen moottori, tuli ja nuorukainen. ©Corvi-Mora, London, Luhring Augustine, New York, Annet Gelink, Amsterdam. ©Photo: Roger Hiorns. Courtesy of the artist and Taipei Biennial 2014.

Etelä-Koreassa avataan syyskuussa kolme eri biennaalia: Soulissa, Gwangjussa ja Busanissa. Mediataiteen biennaalin Mediacity Seoulin (2.9.-23.11.) on koonnut poikkeuksellisesti paikallinen elokuvantekijä Park Chan-kyong. Hän on nimennyt kuratoimansa kokonaisuuden kolmella avainsanalla Ghosts, Spies, and Grandmothers. Haamut viittaavat historian unohtamiin henkisiin perinteisiin, jotka nyt tuodaan esiin nykytaiteilijoiden teoksissa. Vakooja-teema liittyy Aasiassa koettuun kolonialismiin sekä yhteiskunnalliseen aktivismiin ja poliittisiin muutoksiin. Isoäiti edustaa tässä yhteydessä elossa olevia silminnäkijöitä edellä mainittuihin historiallisiin ja henkisiin muutoksiin.

Kymmenes Gwangjun biennaali on esillä 5.9.-9.11. Sen taiteellisena johtajan toimii Jessica Morgan, yksi Lontoon Tate Galleryn kuraattoreista. Talking Heads -bändin biisistä lainattu nimi Burning Down the House käsittelee tulta, palamisen ja muutosten prosesseja, tuhoa ja uusiutumista. Mukaan on kutsuttu 105 taiteilijaa 36 eri maasta. Biennaali tuottaa 35 uutta komissioteosta.

Busanin biennaali järjestetään 20.9.-22.11. Sen päänäyttelyn taiteellinen johtaja on Olivier Kaeppelin, ranskalainen taidekriitikko ja Fondation Maeghtin johtaja. Nimeksi on annettu biennaalinäyttelyyn sopivan laveasti Inhabiting the World. Ajatuksena on jatkuvaa kriisiä – taloudellista, ekologista, geopoliittista, eksistentialistista – potevan maailman kuvaaminen. Lisäksi Busanissa nähdään omana kokonaisuutena erityisnäyttely Asian Curatorial, jonka kokoavat nuoret aasialaiskuraattorit.

Taiwanissa yhdeksäs Taipein biennaali on avoinna 13.9.-4.1. Sen kuraattoriksi on kutsuttu ranskalainen Nicolas Bourriaud, jonka kokoama näyttely The Great Acceleration käsittelee taiteen globaalia, verkostoitunutta ekosysteemiä – ihmisten, eläinten, kasvien, koneiden, tuotteiden ja esineiden liittoa.

Taiwanin vastarannalla Kiinassa nähdään puolestaan 25.10.-25.1. jo kymmenes Shanghain biennaali. Sen pääkuraattorina toimii saksalainen Anselm Franke, joka on Berliinin Haus der Kulturen der Weltin kuvataiteesta ja elokuvasta vastaava kuraattori. Frankella on jo aiempaakin biennaalikokemusta, hän nimittäin kuratoi vuoden 2012 Taipein biennaalin.

Erik van Lieshoutin teos Manifesta 10 –biennaalissa. Kuva: Kati Kivinen.

Erik van Lieshoutin teos Manifesta 10 –biennaalissa. Kuva: Kati Kivinen.

Meitä lähinnä, Pietarissa, on käynnissä vielä lokakuun loppuun asti eurooppalainen, joka kerta eri kaupunkiin toteutettu biennaali Manifesta 10. Pääosin Eremitaasin eri tiloihin sijoitettujen teosten joukossa on sympaattinen, hollantilaisen Erik Van Lieshoutin tunneli-installaatio The Basement, joka kertoo museon kellarissa rottapoliiseina toimivien kissojen ja heitä hoitavien rouvien elämästä. Teos tekee näkyväksi tärkeää työtä tekevät museon asukit.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Kaupunkikierroksella Berliinissä – 8. Berliinin biennaali

Tämänvuotisen Berliinin biennaalin kuraattorina toiminut kolumbialais-kanadalainen taidehistorioitsija Juan A. Gaitán on kutsunut näyttelyyn kaikkiaan 53 eri-ikäistä taiteilijaa tai taiteilijaryhmittymää ympäri maailmaa – Aasiasta, Euroopasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Haluamatta sitoutua liian tiukasti mihinkään ennalta annettuun teemaan, Gaitán on valinnut näyttelynsä lähtökohdaksi sen esityspaikan eli Berliinin kaupungin, jonka historiaa ja sen kerrostumia näyttelyn teokset – monet tätä näyttelyä varta vasten toteutetut – eri tavoin kommentoivat. Biennaali ponnistelee ulos myös vakiintuneesta kuvataidekontekstistaan KW-instituutista ja Auguststrasselta, esitellen teoksia myös kaukana kaupungin keskustasta, muun muassa Dahlemin etnografisessa museossa sekä Haus am Waldseessa. Dahlem, yksi kaupungin rikkaimmista asuinalueista, tarjoaakin nykytaiteelle kontrastisen esitysympäristön maalaismaisella kylätunnelmallaan, tosin kuitenkin kätevästi metrolinjan varrella sijaiten.

Museum Dahlem

Museum Dahlem

Nimeämättömän näyttelyn punainen lanka ei hahmottunut muutaman päivän vierailulla kovinkaan hyvin, mutta keskenään erilaiset ja kontekstiltaan rikkaat näyttelytilat muokkasivat näyttelystä kolme itsenäistä, ja osin toisistaan poikkeavaa kokonaisuutta. Haus am Waldseessa taideteokset kommentoivat talon mennyttä historiaa yksityisenä huvilana Waldsee-järven rannalla. Ruotsalaistaiteilija Matts Leiderstamin The Connoisseur’s Eye (2014) -sarjan valokuvat tekevät katsojille tutuksi Berliinin museoiden kokoelmiin kuuluvien historiallisten maalausten provenienssia. Järven rannalla taiteilijaryhmä Slavs and Tatars’in jättikokoiset maahan upotetut kaiuttimet ääni-installaatiossa Ezan Çılgınnnnnları (2014) luovat uudenlaisen äänimaiseman porvarilliselle asuinalueelle minareetin rukouskutsua imitoivalla laulullaan.

Matts Leiderstam, The Connoisseur’s Eye (2014)

Matts Leiderstam, The Connoisseur’s Eye (2014)

Dahlemin etnografisessa museossa sekä Aasialaisen taiteen museossa nykytaiteilijoiden teokset rinnastuvat kiinnostavalla tavalla historiallisten esineiden ja jäännösten luomaan narratiiviin. Dahlemissa esityspaikan valinta on toisaalta oivaltava, mutta samalla myös äärimmäisen väsyttävä, kun nykytaide kätkeytyy lasivitriinein täytettyjen huoneiden taakse – sen luokse päästäkseen on välillä tehtävä kunnolla työtä! Pakistanissa asuvan brittitaiteilijan David Chalmers Alesworthin kaunis akvarellisarja Trees of Pakistan (2013–14) rinnastuu oivalla tavalla pikkutarkassa kuvauksessaan ja kirkkaissa väreissään vuosisataiseen kasvistokuvausten jatkumoon. Italialaistaiteilija Rosa Barban filmi-installaatio Subconscious Society (2014) puolestaan kommentoi museaalista esineiden arkistointia apokalyptisessa visiossaan, jossa mennyttä edustavat erilaiset autioituneet jättömaat ja käytöstä poistetut puolijulkiset tilat. Historialliseen museokontekstiin ehkä parhaiten istui meksikolaistaiteilija Mario García Torresin hieno ”museologinen essee” Sounds Like Isolation to Me (2014) Meksikoon 1940-luvulla muuttaneesta amerikkalaissäveltäjästä Conlon Nancarrowista, joka sävelsi lähes yksinomaan musiikkia koneille.

Mario García Torres, Sounds Like Isolation to Me (2014)

Mario García Torres, Sounds Like Isolation to Me (2014)

KW-instituutissa nykytaide on kotonaan monimuotoisena ja paikoin humoristisenakin. Kuubalaissyntyisen Tonelin installaatiossa Commerce (2014) kylmän sodan raskas historia pukeutuu naiviin, mutta viiltävän terävään sarjakuva-asuun. Kiasmassakin ARS11 näyttelyssä esiintyneen nigerialaissyntyisen Otobong Nkangan installaatiossa In Pursuit of Bling: The Coalition (2014) puolestaan paneudutaan kiillemineraalin louhimiseen liittyviin työvoima- ja ympäristöongelmiin sekä materiaalin moninaisiin jatkokäyttötarkoituksiin. Kiinalaisen Li Xiaofein videoinstallaatiossa Assembly Line (2010-) tehdastyöläisten monotoninen työ liukuhihnalla muuttuu kiehtovaksi ja vähäeleiseksi kuvaukseksi ihmisen ja koneen välisestä, lähes symbioottisesta, suhteesta.

Otobong Nkanga, In Pursuit of Bling: The Coalition (2014)

Otobong Nkanga, In Pursuit of Bling: The Coalition (2014)

Verrattuna kahden vuoden takaiseen Arthur Zmijewskin kuratoimaan 7. Berliinin biennaaliin, joka oli voimakkaan poliittinen, Gaitánin kuratoima 8. biennaali on yleisöystävällisempi, ja samalla myös turvallisempi vaihtoehto biennaalin sponsoreille ja muille tukijoille – näyttelyyn valitut teokset, tai edes niiden esityspaikat, tuskin kun pahoittavat kenenkään mieltä. Samalla biennaali kuitenkin jää hieman laimeaksi, ja toistaa lähivuosien kansainvälisistä suurnäyttelyistä tutuksi tullutta historiaan, arkistoihin ja taiteen raja-alueiden kampaamiseen suuntautunutta virtausta (esim. Documenta (13), 2012 sekä Venetsian biennaalin päänäyttely The Encyclopedic Palace, 2013). Vaikka oli ilo huomata, että näyttelyn taiteilijalistassa on monia uusia nimiä, teokset sinänsä eivät tuoneet kovin paljon uutta nykytaiteen valtavirtaan.

KW – Institute for Contemporary Art, Museum Dahlem & Haus am Waldsee, Berliini, 29.5.-3.8.2014 | www.berlinbiennale.de/

Kati Kivinen
Amanuenssi

P.S. Berliiniin asettuneiden suomalaistaiteilijoiden elämään ja tuotantoon voi nyt tutustua Kansallisgallerian Suomalaisia kuvataiteilijoita Berliinissä -dokumentointiprojektissa, jossa arkiston tutkija ja kuvaaja haastattelivat ja kuvasivat suomalaisia kuvataiteilijoita ja galleristeja Berliinissä vuonna 2012.

Kuvat: Kati Kivinen