Kohti vuotta 2014

Vuoden vaihteeseen kuuluvat pohdinnat ja ennustukset tulevasta. Tulevaisuuden visioita utopioista todellisuuteen taiteen keinoin tarjotaan Mika Taanilan ja Erkki Kurenniemen näyttelyissä Kiasmassa 2. maaliskuuta asti.

Kuva: Jussi Eerola, Kinotar Oy

Kuva: Jussi Eerola, Kinotar Oy

Mika Taanilan (s. 1965) näyttelyn ”Aikakoneita” keskeinen teos on Olkiluodon ydinvoimalan kolmannen reaktorin rakennusvaiheista kertova videotriptyykki ”Suomen sähköisin kunta”. Nimi on lainattu Eurajoen kunnan aiemmin käyttämästä sloganista, joka on nykyään muodossa ”Energistä elämää”. Kunnan tiedotteessa kerrotaan, että Eurajoella tuotetaan enemmän sähköä kuin missään muussa Suomen kunnassa ja että juuri paikallinen lääkäri, Samuel Roos, keksi suomen kieleen uudissanaksi ”sähkö” jo vuonna 1845. Myös sana ”lämpömittari” on hänen keksintöjään.

Taanilan videoteoksessa on latautunutta energiaa sen seuratessa ilman kommenttiraitaa voimalan rakennusvaiheita, ympäristön ja työntekijöiden säteilymittauksia sekä maaseudun arkielämää. Kolmen rinnakkaisen kuvan käyttö tarjoaa mahdollisuudet näyttävään visuaalisen kerrontaan ja jännitteisiin rinnastuksiin.

Olkiluodon voimalan valmistuminen on viivästynyt: sen piti olla käytössä jo vuonna 2009, mutta nyt uudeksi tavoitteeksi on asetettu vuosi 2016. On arvioitu, että valmistuessaan siitä tulee yksi maailman kalleimmista rakennuksista 8 miljardiin euroon yltävine kuluineen. Ennätys sekin.

Kuva: VTM/KKA Petri Virtanen

Kuva: VTM/KKA Petri Virtanen

Taanila on luonut Kiasman Panoraama-tilaan uuden tilateoksen, joka näkyy myös ulospäin Musiikkitalon suuntaan, parhaiten talvi-illan hämärtyessä. Mustavalkoisella filmillä on vanhaa tieteellistä tutkimusaineistoa yliopiston fonetiikan laitokselta. Sisällä voi keskittyä kaupunkimaisemien ihailun ohessa teoksen kokeelliseen äänimaisemaan.

Kuva: VTM/KKA Pirje Mykkänen

Kuva: VTM/KKA Pirje Mykkänen

Erkki Kurenniemen (s. 1941) elämäntyötä esittelevässä näyttelyssä ”Kohti vuotta 2048”on elektronisten soittimien ja arkistomateriaalin ohella esillä valikoima hänen maalauksiaan 1970-luvulta. Hän maalasi lähinnä omaksi ilokseen ja kokeili kuvantekoa eri tyylilajeissa. Mukana on omakuvia ja muotokuvia läheisistä sekä eroottisia aiheita. Moni maalaus on tehty valokuvan pohjalta. Näyttelyitä Kurenniemi ei ole maalauksistaan pitänyt ja Kiasmankin näyttelyssä ne ovat osana arkistomateriaalia osoituksena hänen kiinnostuksen aiheidensa laaja-alaisuudesta ja luovasta uteliaisuudesta.

Myös Kurenniemen näyttely jatkuu ulkotiloihin. Kiasman sisääntulon katoksessa soi Kurenniemen säveltämää musiikkia vuodelta 1970 ja Mannerheimintien puoleisella julkisivulla on näyttelyn arkkitehtina toimineen Jussi Ukkosen suunnittelema valoteos. Loisteputkista rakennettu kuvio koostuu yksittäisten valoviivojen ja valoviivaparien muodostamista merkeistä, jotka kuvaavat ykkösiä ja nollia binäärijärjestelmässä. Kuvioaiheena on binäärimuotoon muutetut kirjaimet EK, eli Erkki Kurenniemi. Näyttelysaleissa Kurenniemen nimi on puolestaan ilmaistu tilaa jakavissa seinäkkeissä tietotekniikan kehityksen alkuvaiheisiin kuuluneiden reikäkorttien avulla.

Kuva: VTM/KKA Petri Virtanen

Kuva: VTM/KKA Petri Virtanen

Hyvän johdannon Kurenniemen maailmasta ja ajattelusta saa Kiasman 4. kerroksessa esitettävästä Mika Taanilan lyhytelokuvasta “Tulevaisuus ei ole entisensä”. 1960-luvulta lähtien Kurenniemi on esittänyt visioita nyttemmin monista toteutuneista tietotekniikan innovaatioista.  Elokuvassa Kurenniemi pohtii mm. onko ihmisen ja koneen sulautuminen mahdollista – vai onko se jo tapahtunut? Tätä voi miettiä myös seuratessa pitkäkaulaisten nostokurkien nopeutettua mekaanista balettia Taanilan Olkiluoto-videossa.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Museot kaupungin vetovoimatekijöinä

Maurizio Nannucci, More Than Meets the Eye, 1991. Kuva: VTM/KKA, Antti Kuivalainen

Maurizio Nannucci, More Than Meets the Eye, 1991. Kuva: VTM/KKA, Antti Kuivalainen

Keskustelu Helsinkiin toteutettavaksi toivotun Guggenheim-hankkeen ympärillä jatkuu hedelmällisenä. On hienoa huomata, että museot kiinnostavat ja saavat aikaan keskustelua. Yksi kiinnostavimmista tarkastelukulmista on museoiden rooli kaupunkien, tässä tapauksessa ensisijaisesti Helsingin, vetovoimatekijänä.

Helsingin kaupungin ylläpitämien museoiden lisäksi Helsingissä toimii lukuisia merkittäviä Valtion rahoittamia museoita kuten Ateneum, Kiasman ja Kansallismuseo sekä Helsingin yliopiston alaisuudessa Luonnontieteellinen museo. Näiden yhteenlaskettu vuosittainen kävijämäärä oli lähes 840 000 kävijää. Nämä museot tuovat Helsingille työpaikkoja, verotuloja ja positiivisista tulosta ilman merkittävää panosta Helsingin kaupungilta.

Jos kaupunki siis aidosti näkee museot vetovoimatekijänä, eikö sen kannattaisi satsata laajemmin Helsingissä toimiviin museoihin, myös omiin museoihinsa. Miten perustellaan yhden Helsingissä sijaitsevan museon toiminnan rahoittamista lähes kymmenkertaisella summalla mihin tahansa muuhun helsinkiläiseen museoon verrattuna? Ja jos sama summa (siis toimintamäärärahaksi arvioitu 5 miljoonaa euroa) sijoitettaisiin johonkin jo olemassa olevaan museoon?

Pirkko Siitari
Museonjohtaja

Rahan liikkeitä Guggenheimista Guggenheimiin

Kuva: VTM/KKA, Pirje Mykkänen

Kuva: VTM/KKA, Pirje Mykkänen

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti Guggenheim-laskelmien realistisuudesta, on esitetty arvioita, vertailulukuja ja otettu kantaa. On upeaa, että museoiden rahoitusmalleja ja kulurakennetta avataan näin laajasti julkisuudessa ja että niistä keskustellaan. Pari kysymystä on kuitenkin mielestäni vielä vastaamatta, ja esitänkin ne nyt.

Uudessa ehdotuksessa Guggenheim suunnittelee toteuttavansa Helsingissä 2-3 laajempaa ja 3-5 suppeampaa näyttelyä Kiasmaa vastaavan kokoiseen näyttelytilaan. Näyttelykustannuksiin on varattu 5 miljoonaa euroa. Kiasman toimintamääräraha, jolla se tuottaa ohjelmistot (näyttelyt, esitykset ja tapahtumat) on 500 000 euroa. Ja vaikka näyttelybudjeteissa on kasvattamisen varaa, ja isommalla budjetilla saadaan enemmän aikaan, tuntuu Guggenheimin ilmoittama summa aika suurelta.

Yksi selitys suurelle summalle ovat kansainvälisistä kiertonäyttelyistä maksettavat näyttelymaksut, feet, jotka saattavat nousta satoihin tuhansiin euroihin. Tarkoittaako tämä sitä, että kun Guggenheim lupaa hyödyntää museoverkostoaan tuomalla Helsinkiin näyttelyitä muista museoistaan, osa näyttelyihin varatusta rahasta siirtyy näyttelymaksuina säätiölle? Silloin säätiön saamat tulot sisältävät paitsi hallinto- ja lisenssimaksut, myös säätiölle maksettavat näyttelymaksut.

Toinen kysymykseni koskee ilmaiskävijöiden suhteellista osuutta. Me, jotka museoissa Suomessa työskentelemme, tiedämme että ilmaiskävijöiden määrä lähentelee 40 % kaikista kävijöistä. Suuri osa heistä koostuu alle 18-vuotiaista, jotka pääsevät lähes jokaiseen museoon ilmaiseksi. Guggenheim Helsingin tulosarviossa ilmaiskävijöiden määrä on huomattavasti pienempi, vain 20 % kaikista kävijöistä.

Mikä siis saa suhteessa suuremman osan kävijöistä maksamaan vierailunsa Guggenheimissa? Löytyykö vastaus hinnoittelupolitiikasta? New Yorkin Guggenheim-museoon pääsevät ilmaiseksi ainoastaan 12-vuotiaat ja sitä nuoremmat lapset. 13-17-vuotiaat maksavat museokäynnistään.

Alle 18-vuotiaiden sisäänpääsyn ilmaisuudella museot tukevat suomalaista taidekasvatusta, josta ollaan viime vuosina karsittu. Koululaisryhmille sisäänpääsyn maksuttomuus on elintärkeää, kuten on taiteeseen ja omaan kulttuurin tutustuminenkin. Aikuisuutta edeltävät vuodet ovat keskeisiä identiteetin muodostumisen kannalta. Nopeiden voittojen sijaan museoiden yhteiskuntavastuuseen kuuluu myös pitkäjänteinen kulttuurikasvatus, jonka tulokset kerätään aivan muualla kuin museoiden kassoilla.

Pirkko Siitari
Museonjohtaja